Annan jalkojen kulkea hiljaista runon palasta myöten.
Kävi huono tuuri.
Juuri kokemani yritän sulkea,
haaveeni saalis haihtui korven huomaan,
mutta jatkan matkaa silti rinta sykkien, eteenpäin lykkien,
hammasta purren, harmista surren
sydän kiihtymyksestä lyöden.
Koiran hätistämän homenokan rytinä,
sen karatessa siipispankot ryskyen
luppoisen outametsän uumeniin
saa veren kiertämään kiivaasti kuin vuolaan kymin.
Alkukantainen vietti panee otsan tykyttämään,
mielikuvitus puristamaan kädet olematonta asetta,
sormen koukistumaan liipasimella.
Ja sitten kaikki yht'äkkiä jo ohi,
keskeytyneen hiljaisuuden tilalle hiipii uusi.
Siitä suuresta tunteesta aukean,
raukean katseen luon jänkään
lähteestä vettä kouralla ostan
ja huulille nostan.
Katse leijuu yli vuoman,
autereen läpi kiiltää lompolon silmä.
Jossakin kaukana siintelee tunturin laki.
Sinne juoksen, toisen kotini luokse
ja tulvivat tunteeni taivaanpiiriin ulwon.
Vain esi-isieni henki on kanssani.
Kun joskus jätän tämän maan, tuokaa tuhkani tänne
ja antakaa se tuulen vietäväksi.
Kommentit