Laantuu tuuli löyhänlainen sekä lempee myöhäisillan,
tyyntyy aalto luhtavillan - luona wanhan puisen sillan.
Tämän unipielusvillan, lumivalkeen huomaa,
muuan erilainen nainen.
Tuo outo olevainen,
yksin kulkevainen pitkin kesäyötä leijuu.
On ehken näky kovin mielus', pysähtyy hän tovin,
kai värähtävi muisto erään puiston hällä sielus';
pala kulkee nielus'. Pian jatkaa öistä matkaa.
Elokuisen päivän viime häivän puiden latvain takaa
vielä näkee katsoessaan mäkeen -
mi' näköpiirin kahtiin jakaa,
kissankelloin soiton tahtiin.
Lepää alallansa villi nöyhtäsarka tyven,
yllään huuma angervon ja tuoksun leyhä,
kukkivaisen pursumättään ylvään.
Muiston aistiin jättää, sieluun saakka kylvää.
Väsynyt on pellon poimu, ehtynyt on loimu,
nuokkuu liikkumaton höyhtämeri,
kiitää pintaa hienon hieno satunnainen juova,
piirtää väliin kareen, väliin väreen.
Luona hoikan näreen seuraa yhä unilunta nainen.
Nousee hiljallensa ilmaan keho kevyt,
ohut viri heiluttelee helmaa.
Näky ehyt, lyhyt.
Matka uneen alkaa yhtäjalkaa kera kultakehrän,
pitkin katon sammaleista malkaa.
Kommentit