Pienen sinisen ja hennon kukkarukan
äkkään pilkottavan elokuisesta,
kasteen huurtamasta aamumaasta kumppaninsa kera.
Kyyristyn ja kumarrun katsomaan.
Lähes humallun tunnekuohusta
kun huomaan siinä ne kyyneelet jäätyneenä,
jotka minun piti vuodattaa vasta kun kuulen
muuttoa suunnittelevien kurkien ensimmäiset huudot
aamunkoin rapeassa tuokiossa.
Kotvanen sudenhetken jälkeen.
Mutta olen aikaisessa, minulla on väärä aikataulu.
Kissankello on jo hereillä, kurkottaa aamunkoihin,
tönäisee lempeästi naapuria;
huomenen ensimmäisessä virissä:
Soitellaanko?
Huuruinen, äänetön hetki on niin kaunis ja herkkä
että päätän antaa pisaroideni kastella niiden juuret.
Kerään sitten uudet helmet kanaviini
kun kurjen huuto leikkaa päätä.
Ehkä sinä aamuna huomaan ensimmäisen kerran
lätäkössä jäätä.
Kommentit