Ei enää tyyntä yöllä,
pohjoinen kantaa lanteillaan ensimmäisen huudon,
rypyttää samalla veden kalvon.
Toisto kiirii karehtivalla pinnalla eeskahtaalle,
asettuu lopulta korvaaukosta vasaran ja alasimen väliin.
Antaa sellaisen tällin että raotan läskipaloja.
Satunnaisia keltaisia lehtiä lipuu myötään,
kuin lottopallot,
satunnaisessa järjestyksessä,
mutta ilman numeroita.
Kukaan ei siis voita tässä näytelmässä.
Elokuun viimeinen aamu.
Kurkein päässä kytee aikain alussa iskostunut viesti:
Ruoka ehtyy, ilma jäähtyy, etelään!
Parvet yhtyy, kiihko kiihtyy, toimeen heimo ryhtyy.
Ääni yltyy, kaiku kertaa, ei konsertille vertaa.
Harmistusko lie, vai ihastus jälleennäkemisen,
kun pitää huutaa jokaiselle? Vai varmistus?
Ettei yksikään tumpelo kuoma jää pois kyydistä
kun laivue lähtee.
Palatakseen kevään ensiairueena synnyinsijoilleen.
Ei sitä katsoja tiedä mikä niiden päässä liikkuu.
Miksi tuo kiihkeä tanssi silmät nurin autereessa?
Eikä kuulija.
Kommentit