Valuu halla mäen rintaa, kalma laakson pintaa liukuu,
malttaa kiertää kummut, marjamaita halaa.
Joka kesä elokuussa palaa.
Kumisevat äänetönnä tuhon rummut,
maata pitkin vilu hiertää, ruohon kalttaa.
Väistää aidan riukuu,
sitä kiertäissänsä kuolonsuudelmalla hyväilee tuo turma,
kahta viatonta kissankellon tiukuu.
Hyinen tuho vyöryy, syöpyy öinen pelto lamaan.
Äänetönnä usvapeiton alla syöpä kaluu,
taittaa hennon varren, jättää karren.
Korren jäiseen syleilyynsä kahmii, himossansa ahmii,
korjaa sadon omaan aittaan,
vain korret jäävät vaivoin tanaan.
Lehdet uupuneina roikkuu,
korppi ensimmäinen tämän aamun koikkuu.
Nousee katsojalle otsaan tuska,
hiipuu sumun syliin viimeinenkin puska.
Se kirvoittavi mykän kielen kirkuun, herkistävi mielen.
Vain vaivoin näkemäni nielen.
Yhä yltyy kylmä, kunnes kyltyy, aamunkoissa väistyy,
valon eessä nöyrtyy, aika eestyy, aamu seestyy.
Kuulas elokuinen huomen, katse häistyy,
poissa halla, ävär niitun märkä, alla aamukasteen.
Kommentit