Astun taikaan myöhäisehtoon,
saavun kurun suojaan, palaan muinaisaikaan;
hiivin hiljaa kuiskailevaan koivulehtoon, levon tuojaan.
Käännän päätä puoleen taikka toiseen - tutkin,
en tiedä syytä moiseen.
Solaan ahtaan kahden jylhän pahtaan kasaan puita,
sysin syrjään alkukesän paistuneita kuita,
ootan uutta nousevaa.
Veistän sytön, isken kipinän ja kuulen pian ritinän
kun liekki ahmii - puita kuumaan kitaan kahmii.
Syttyy rovio ja pian palaa koko kokko,
synnyttävi tuokiossa nuotion ja taian hehkun.
Ja savu leijuu. Se leikkii, keikkuu, pyörteilee ja liihottaa,
sen tuoksu kiihottaa
kun pienen pieni ohut haiku kieppuu, liekkuu,
tuo aistiin sadan vuoden syyvyyden
ja muistot joita tiedä edes muistaneensa ihminen.
Pistää syrjäsilmään musta kalvo kaltion
otan pannun, viisi askelta ja koukkaan vettä.
Tuli räiskyy, läiskyy, humisee ja paukkaa,
mieli laukkaa elokuisen yön, luomipari valumistaan valuu.
Purkaa nokka nokipannun aromiaan yksin mustaan yöhön.
Hehkuu hiilet, kekäleet, tunnelma ja henki,
on hämäräinen aukee, raukee ilmapiiri, pysähtynyt viiri.
Soutaa väsähtänyt Satumaata kohden.
Loimu kelon poistaa turhan pelon jos se jossain piilee,
lämmittää ja loistaa jos on ilta viilee.
Kommentit