Palasta astuu kohden talasta ylpeä, hiessä kylpevä kukko.
Palaa salaa kalastamasta.
Wäsyneenä kuin syksyn rykinyt kulvakko,
tämä wanha höperö hulvakko.
Vinossa kulkee koiran tapaan, on kipeenä lapa.
Puskassa piilossa, poissa silmistä jyrkästi kielletty vapa.
Palaa koskelta hymyten salaa,
peitellen jykevää kalaa,
min' kanssa vast'ikään -
niin wäkevää taistoa voitosta koitti ja voitti;
herroja kirosi ja moitti, siimalla soitti,
varoi ettei katkaise poikki
kun lohi koskessa riehui ja loikki.
Kuohui ja kiehui, kaikkensa teki.
Ukko vaan siimaa rannalle veti ja kiskoi,
loitsuja, kiroja ilmoihin viskoi.
Tiessään - tiessään on hillitön kesytön wimmattu kiima,
kun piti saatavaa väsyttää muutama tiima.
Enää sen tuoma piina silmissä tenää, mielessä penää.
Kutittaa hivenen nenää.
Yhtynyt tuuleen on kireä vonkuva siima.
kädessä enää vain hikisen kostea liina,
toisessa saalis, kääritty säkkiin.
Tilalla aatosten pilvissä kurkkua polttava wiina,
nostaa sylkeä huuleen.
Hyttynen kuppaa poskesta.
Ei huomaa ukkeli uomassa juovaa kuomaa,
on naama niin ryppynen.
Muuten pyyhkisi hyppynen tällin
ja liiskaisi otuksesta verisen mällin.
Kommentit