Kevyesti herään,
aurinkoa kultaista perään,
ehtiikö tänään täyteen se terään,
ennen sateen harmaista kosteaa huntua,
ennen syksyn ruskaista pehmeyden tuntua.
Kun sadetta rummuttaa täydellä teholla katto
ja vuotaa taivaissa,
juopuneiden jumalien juomista kastunut matto.
Aloittelen nousua.
Kohottelen housua, sisälläni hohottelen hienoa unta.
Ei sada sentään oikeesti lunta.
Ulos kun kurkkaan.
Verhoa sijaan, teen toiselle sateelle tilaa, sataneen sijaan.
Kohentelen asua, silittelen masua.
Se ehättää udella, kurkkuko poikki? Sudella!
Ei ruokaa vaan kuulu, vaik' huulet niin huokaa,
siis sitä nyt hopulla suokaa
ja tuokaa jotakin juomaa samalla vaikka vain sataa.
Avaan uksen, pistän ulos, atmosfääriä fiiniä tavaan;
sateen pieksämä porstuan matto, tärisee vilusta,
kavunnut portaaliin, polvistuu kuivan jalkani eteen,
on pelastunut, välttynyt hukkumasta veteen.
Suoltaa riimiä kahta sataa vaikka jo valmiiksi sataa.
Oven pielessä, uusi mielessä, roikkuu kielessä.
Korppi koikkuu.
Sade ilmasssa sitkeesti roikkuu.
Kastuu runo heti kun ulos astuu, en lisää puno.
Kommentit