Sulana pilkahtelevan joen polvista nousut huuru
on lehahtanut uoman varren koivun ritvalle.
Henkeä vetämään. Syntyään lepäämään.
Taukopaikka siis juuri on tässä,
joutavan kulkijan elämässä.
Yllänsä hileiden herkkä helinä,
korvissa kauniina soiva kuin keijuin,
väliin hangelle huntuina leijuin.
Kuin satua - kokonainen maa ja valkoinen mantu.
Kultaisen kurran nään vilkahtelevan
lakkapäisten mäntyjen lomista.
Siellä se hilluu tunturikoivussa, tievan poimussa,
huurre ja kimalle, kirkas hopea,
katseelle liian nopea.
Säteissä tanssii pitkin oksien ranssii,
killuu kulkijan silmiin kuin kiusaa tehden.
hangassa syksyisen entisen lehden.
Upea kilo, muttei kopea, se kaikille tanssinsa suopi,
sitä katsoja kiihkoissaan juopi.
On sillä edessä elonsa aamu,
siinä sen polku ja pää.
Allansa lumi ja paksu jää.
Yllä varhaisen huomenen pakkassää.
Kantava hanki, minä katsoja,
joutilas kulkija, keväisen ihmeen vanki.
Kommentit