Korkeat aaltoisat, tuulien muokkaamat hanget kuorena.
Välke, säihke ja kimallus kantena, elämän suojana.
Jonakin kuulaana pakkaspäivänä sataa vitiä,
pieniä hiveniä, herkkää utukkaa, pöyheää höykkälunta
kuin ikuista unta höyhenten maasta.
Kun aurinko osuu pöllyyn, sataakin natturaa.
pieni tuuli siihen - ja jo kinostaa.
Nietokset paisuvat taikinan lailla,
pyöristyvät kuin tiineet vatsat mannuille makoilemaan.
Aurinko läätää, nuoskautuu hanki,
vajuu, jää oottamaan yön pakkasta, uudelleen jäätää.
Keväisen hetken hiiteen häätää.
Aamulla järeä kantohanki, kestohanki, terästä,
hankikanne sanoo yksinäinen hiihtäjä. Han-ki-kan-ne!
Lapsilla hauskaa.
On uusia polkuja yht'äkkiä viidakko täynnä ja täynnä.
Vaan valuupa harmaa huopa koillisen mereltä.
Tuiskuna alkaa, muuttuu pyryksi, lopulta rännäksi.
Rämpsyä sataa - jalkarättejä. Onneksi ei haise.
Suojaksi muuttuu, loskaa tien, kastelee kaiken, nuoskaa.
Lapset juoskaa - söltsy tulee, rääpäkkä ottaa.
Huutaa jo emä.
Kommentit