Jolkkaa aamuyöstä sinne tänne joka kolkkaa.
Häilyy oiwa saalis maalistunturissa.
On tänä yönä ollut työnä hukan,
löytää luokse tuntureiden ihanimman kukan.
Vaan jäljet kertoo, toinen ehti,
kääntyi jälleen uusi lehti.
Jotkut uinuu siihen aikaan untuvissaan pehmoisissaan,
sijoillansa satumaissa - kaukaisissa unelmissa.
Hukka tuskaa ulwoo tunturissa,
turhaan laille itseänsä kuskaa.
Tyyntyy, loikkaa alas kuruun, kohden koivupuskaa.
Totuttelee tylyyn suruun. Merkkaa yksinäisen varvun.
Haihtuu valveuni lumenvyöryn jylyyn.
Mieto tuoksu savun!
Tassut eteen tanaa, häntä heti maata lanaa,
liike loppuu, loppuu hoppu.
Kohta kurkistaa se tievan takaa:
Kampee kammistansa siellä ukkorahja.
Täynnä elettyä ikuistansa ikää.
Neljään tuuleen pokkaa, wanhaa tapaa pitää.
Kyhmyisillä sormillansa näkee vaivaa,
ryhmyisestä varrestansa vyöltä,
rohtopusseistansa hyppysiinsä lahjat kaivaa,
homma näyttää hukastakin tosi työltä.
Huokauksiin tuulen - uhrilahjat liittää, kiittää.
Mumisevan huulen sulkee, ympyräänsä äiji kulkee:
Numin tupakalla tyyntää, anoo kajon,
sokerilla Beaivvi nieidaa pyytää hymyyn.
Jábmiidáhkká palan verikuuta saa
ja Tiermes pohjoisessa suolan.
Joka aamu.
Piipun ryysyistänsä rystyyn koppaa.
Koppaa kopistelee, lataa tuota pikaa,
turauttelee nokkaa, leukaa pystyyn nostaa.
Sirhosilmin tähystää hän taivaanrantaa,
huolta kantaa; arvuuttelee säiden vikaa,
syyksi tyhmäin ihmispäiden.
Koittaa huomen rummun kumuun vaimeaan,
viipyilevään aamusumuun, tuuleen laimeaan.
Piipun kopan savun leiju,
näyttää kuin se olis' keiju.
Maalistunturissa.
Kommentit