On sikalan liepeillä valtaisa poru ja parku.
Ulkona sakea luminen purku, sisällä kaikilla surkea surku.
Selkkausta johtaa yks' wanhahko karju.
Äänessään draamaa ja vapinaa, se enteilee kapinaa.
Siitä kertoo tää piskuinen loru.
Ei kertojaa varmaan kukaan toru.
Oli kuullut karju juttelun tohtorin ankeen
ja laukusta pullon napannut,
suoraan sännännyt lauhtumaan hankeen.
Siellä jännännyt. Itsensä siaksi kännännyt.
Oli puheesta tursunut kalmon haju, oli mennä taju,
suorastaan verinen virta ja vuoksi.
Siksi se hankeenkin juoksi.
Kun tolkkuunsa palasi, waimoaan halasi,
isännän manasi ja pian jo potsilaan palaverin avasi.
Nyt erä sioista parussa, osa karussa,
joku piilossa ulkona varjoissa piilee,
vaikk' ilma jo hyytävän viilee.
Yhtä jo talutetaan rekkaan narussa.
Valtaisa imisä parressa kyljellään itkua valaa,
pursuu lätissä kyynelten virta!
Pienet porsaat toisiaan vahtaa, rehua ahtaa
ei ymmärrä et' pian setä ne lahtaa.
Emäänsä kyljestä tyrkkii ja sorkkaa,
ankaraan sävyyn äitiään morkkaa,
lohtua korvaan pieninkin porsaista sorvaa.
Äiti-äiti älä itke enää! Älä tee meille pienille tenää,
kohtahan tulee Joulu!
Se murtaa muorilta viimeisen pinnan,
ehtyy sydän herttaisen rinnan.
Kommentit