Huokuu nuotein kelta-puna-oranssein,
sävel hiljaisuuden yllä aavain aapain.
Hehkuu värein hehkuvin nyt Lapin joka kero.
Kuin liekein leiskuvin ja ahnain,
rintein päällä kirjavaiset kielet tavoittelee pahtain pielet.
Herkistelee liikkujien mielet.
Kirvoittelee kielet kannoistansa ruokaloissa,
ylistystä julki hienon viinin kera tuoden,
mielikuvan Onnenmaasta luoden.
Ei uhkaa täällä kouvo, väijy hukka tällä erää.
Ei kätke louheen kätkä vasan reittä.
Riutta mättämättä raadon jättää.
Kultaketrä lännenpuolla ylläpitää viime terää.
Näkyy kameroillaan kuvaa ihmislauman helpoin puoli,
suuri massa. Toinen erä värejänsä suttaa,
värjää retliinillä kankaan pintaa,
pohtii tuhratessaan valmiiks' hintaa,
rappaa punaa nurkkaan,
kokeeks' liimaa jenkki-purkkaa.
Wäliin malliakin portuasta kurkkaa,
jotta pesseleiden notkeen sotkun
antamaan saa tauluun kunnon potkun.
On maalareissa vissi ero.
Yksi heistä vain on nero, nimeltänsä Ruska.
Sen eessä nöyrtyy polvillensa joka puska.
Katso hieman tievan syrjään,
näky heti tyrmää.
Pohtii turkeissansa residenssin daamisakki,
se vasta olis' suksee, jos koputtamaan pääsis'
tämän herran uksee.
Luojan suoden kestää jonkun vuoden
juoden sitä kelopirtin akkunasta töllii,
sitten päätyy paaden alle köllii.
Ei väri kallaan katsomalla paree,
jos elämäs' ei muuta satu kuin lakaisee vain iän luuta.
Kasvot uurtuu ryppyyn. Keho maatuu hiekkanyppyyn.
Kommentit