Helmeilevän aamukasteen lomaan
istuu säde valon somaan,
elon levottomaan elokuiseen aamuun,
autereiseen sumuhaamuun.
Hukkuu hento linnun ääni usvaan tahi huuruun.
Nostaa mielen nauruun, kipristää jo huulen pielen,
näkee kivenpäällä keikkumassa linnun pienen,
liekkumassa, pojillensa riekkumassa.
Wanha harmaa susi tunturin.
Jostain tuulen leyhähdyksen puolta,
tuoksu vanamoiden vienosti nyt leijuu,
valtaa, peittää nummen pinnan, herkistääpi rinnan,
palaa mieleen muisto lapsuusajan ihanaisen keijun.
Mik' lailla päiväsäteen varoi pimeyttä yllään.
se valosta ei saanut koskaan kyllään.
Kuin mörkö kiven päällä istun,
ojentaudun, venyttelen, väliin suoristun
ja käännän katseen ympäröivään autereiseen niittuun.
Tiedän vironneeni paikkaan lumottuun.
Mieleen aatosten, se tiukkaan punottuhun, löysää antaa,
esittelee Satumaiden viehkeätä rantaa.
Tiessään on nyt sielun oneus ja apeus,
aatteen lennon rajoittaa vain järjen oma kapeus.
Rintaan laskeutunut linnun laulun lailla
onnellisen hetken kepeys ja rapeus.
Kommentit