Kauas pitkin taivaanrantaa katse harmaan suden kantaa;
tähyilee se tutun tievan kultasantaa.
Lipuu silmät rinteen pintaa,
etsii turmanloukun vipuu,
jok' tuopi usein kipuu sekä surman.
Vihdoin höltyy mieli, hymyyn rakoo suupieli,
poskeen koskee kostee vaimon kieli.
Nostaa esiin uuden hurman.
Tievaan aikoo pari pesäkolon laatii.
Varakäynnin ulos rouva vaatii, ehkä kaksi,
jos se tulee halvemmaksi.
Nähkääs, on joskus,
kai jotakuinkin sattumalta hukan elon tulos,
juoksu jonos',
eukon kera ulos.
Pakoon, että jääpä makuuksetkin lakoon,
ei niitä ehdi edes pöyhiä.
On silloin olosuhteet hyvin köyhiä,
kun alkaa vastapuoli pesää rautakangein möyhiä.
Näitä miettii susipari törmän päällä,
epävakaisella säällä.
Loppui wiimeinenkin jo tuuli
uusi alkoi, sekös heti tunturia kahtapuolta halkoi.
On tässä ihka uusi tuoksu,
koilliseen käy pihkan leyhähdyksen juoksu.
Se kallaan ylös kamuaa ja tievan päällä leikkii,
etsii uutta reittii, jäkäläistä rintaa hamuaa.
Tuumii ukko:
Jos jatkaa samaan suuntaan ainiaan,
se pian uudestaan,
jo itseänsä niskaan puhaltaa.
Kommentit