Siitä on kyllä jo vuosia, taisi olla ennen talvisotaa,
jos olisin silloin elänyt. Olin tulossa neuvottelusta
jossa käsiteltiin ja sittemmin sovittiin kuinka monta
otusta kukin tulevan talven aikana ottaa.
Oli hirvi- ja muut riistakiintiöt sekä maatalouskiintiö,
parhaaseen KEPUn malliin, joka koski maalaisilta
pakko-ottoon menevää evästä.
No, asiat saatiin sovittua ja aloitin taipaleen koti-
konnuilleni hilpein mielin. Ruoka-asiat oli nyt siinä
jamassa, että koko talven selviäisi; jaksaisi taas
alkukeväästä jonkun uhkean typykän paksuksi
saattaa. Ja uuden pesueen siittää.
Ja syöttää. Väkitukun einestä hotasee kuudenkin
pennun lauma jo.
Meidän maailmassa on neidoilla semmoinen nou-
hau, että jos eväät kovin hepposilta vaikuttaa, niin
eivät nouse suentyttäret kiimaan ollenkaan.
Ja kun se lysti muutenkin on vain kerran vuodessa,
niin kovin ei passaakkaan meikäläisen niissä eväissä
fuskata tahi filunkkia pelata. Saa olla pian koko
ikänsä ilman. No sen vuoden ainakin.
Ja siitä sitä vasta tuleekin vihaiseksi. Ja ärtyisäksi.
Ja se ei hyvää lupaa. Joutuu lähtemään maailmalle
vastakappaletta etsimään. Siinä menossa kelpaa
koiraotuskin siinä missä hehkeä susitytär.
Vaikka koiran isäntä yleensä on erimieltä. Ja siltä
käsin katselee meikäläistä yleensä vain tuliluikun
tukkipuolelta päin, eikä hymyile. Puree hammasta.
Luulee pahkeinen, että ateriaa siinä valmistellaan.
Vaikka tyystin on siinä lajitoverilla muut mielessä.
Moni on nahkurin orsille tuon himon takia joutunut.
Ja joutuu tulevaisuudessakin.
Se on selvä. Paitsi jos EU pysyy jämynä.
No kotomatkalla olin siis, kun hipsuttelee pikkuisilla
tassuillaan minua vastaan semmoinen neitsyt, että
täytyy laskea katse polulle etten kompastu edessäni
näkyviin kumpareihin.
Semmonen Dooris on, että veren heti pakkaa hopulla
joka paikkaan ja osaan ei tunnu edes kaikki kohiseva
mahtuvankaan.
Minä siinä alan silmänripautuksen aikana miettiä
lyhyen-, keskipitkän- ja pitkän tähtäimen suunni-
telmia ja tavoitteita, taktiikoita ja strategioita,
kun tämä prinsessa jo aukaisee hunajaiset huu-
lensa ja käheästi kuiskaa, että: "Mittee se hukka-
rahja? Minnekkä se siula on tuommonen hoppu?
Ota miut mukkaas jolkuttamaan, miula ei oo vielä
minkkäänlaista yösijjoo eikä paljo muutakkaan."
Täytyn herramiestunteesta tyystin ja lupaan
ottaa typykän mukaan. Jolkuttelemme vielä
kotvasen ennen kuin saavumme tunturin rakkaan
jossa kotoluolani odottaa.
Neitsykäinen ei paljon kursaile, nuuhkaisee koloni,
kulkuseni ja kuononi, lähättäytyy valitsemilleni
kuiville niittynätkelmille ja panee maaten.
Kohta kuuluu jo tuhinaa ja katselen kun peräpää
kohoilee syntisen viekottelevasti. Melkonen elli.
Väsynyt on neito. Ja väsynyt olen itsekkin.
Viimeinen muisto ennen unta on, että niinköhän
tässä nyt nukkuu lammas suden vaatteissa. HEH!
Mutta olkoon, katsotaanpas aamulla. Saattaa se
olla, että on lammas häippässyt luolasta.
Epäillä sitä ainakin sopii.
Osota hoinene
Kommentit