SUSi iNiMiSEKSi JA iNiMiNEN SUDEKSi 9. Luku
1087195.jpg

Hukka virkosi marraskuun lopun aamuun,  puisteli
itseään, pisti tassut pitkälle eteen ja kurotti taa-
päin.  Jumalauta  että  tuntui hyvältä.  Sitten etu-
nojaan ja  veeeeenytystä niin että tähtiä silmissä
vilkkui ja sinkoili.

Haukkasi aamuryypiksi suuntäyden lunta, taisi toisen-
kin ottaa.  Puski sitten kuonollaan  kuusen havuja syr-
jään ja kurkisti kuusen persiestä ulkomaailmaan.

Hyvä, lunta oli häpsinyt eilisten jälkien päälle, tollompi
ei enää hoksinut,  että siitä joku olisi illalla taivaltanut.

Se peräytti hartevan, jymäkän keulansa takaisin kuusen
oksien katveeseen. Arveli että ei tässä hoppua, antaapa
hämärän kaikota, tiedä vaikka kirkastuisi, olisi se joten-
kin mukavampaa  lampsia kevyehkössä  pakkasessa mie-
luummin kuin ankarassa purussa ja suojasäässä.

Verryttelyn pani uusiksi. Syytä on eläinotusten koko
ajan olla varuillaan,  inimisen päähän  pistoista kun ei
koskaan perhana tiedä. Eipä ole takeita vaikka tällä-
kin perukalla joku kävelevä kataistrofi saisi päähän-
sä lähteä pitkin metsiä ja saloja  ravaamaan ja susia
nitistelemään.

Sen verran epäilyttäviä on wiimeaikojen touhut olleet
inimisten parissa. Ei sillä että hukka niihen haluaisi ot-
taa osaa kynnelläkään,  mutta ihanpa  vaan jo muitten
viattomien  ja tuhmien  puolesta hyvä olisi  kai jotakin
mieltä olla.

Ehkäpä jos vastaan sattuisi lumessa paarustamaan,
joku hölmöläinen,  niin ehkäpä sen verran ansaitsisi,
että sille paskat housuihin säikäyttäisin.
~~~~~:~~~~~
Näissä aatoksissa laskeusi persiilleen ja alkoi valmistella
seuraavaa paikasta toiseen siirtymistä.  Se ei vaan vielä-
kään käsittänyt itsekkään,  että mikä hiivatin wimma sitä
oikein ajoi pohjoista kohti.  Ei siellä ole helkari soikoon oi-
kein mitään.

Kylät olivat autioituneet,  inimiset oli houkuteltu
tavaran perässä maalikyliin, kehitysklustereihin
tai sinnepäin. Ei niistä kukaan oikein tiennyt mitä
ne tarkoittaa,  mutta  parempi  oli  vaan mennä,
ettei naapuri olettaisi tyhmäksi.

Mökkejä oli kyllä maalla vielä kylien pinnassa ihan
vierivieressä.  Röntsällään olevia  koska eipä sitä
sitten  kuitenkaan ollut  varaa kaupankassan  tahi
hanslankarin palkalla ylläpitää kahta hyyshållia.
Kunnossa meinaan.
Hyvä jos oli varaa perhana edes kesälomalla käy-
dä paikkoja kurkkaamassa.

Mitä pohjoisemmaksi mentiin,  sitä harvemmasta nousi savut.
Tyristikylät kyllä oli saatu tukittua tupaten  täyteen
kaiken-
maailman pyydyksiä ja rahansyöppöä. Eihän niissä
kään tavalli-
sella inimisellä ollut enää varaa muuhun kuin
ihmettelyyn jos-
takin liha- ja viinatiskin takanurkalta.


Vieläpä oli päässä joillakin taulapäillä että,  yhä vain
lisää  koskemattomia selkosia  altistettaisiin hissien
ja latutamppareiden rymisteltäviksi. Kunnanpamput
olivat niin persoja lahjusrahoille,  että niistä ei ollut
gryndereille harmia ei vastusta.  Ne muutamat puu-
päät jotka  erehtyivät panemaan  kampoihin, leimat-
tiin kampanjoimalla hulluksi tai muuten epäluotetta-
viksi, kommunisteiksi tahi riinpiissin miehiksi.
~~~~~:~~~~~
Joku kumma siinä pohjoisessa vaan kiehtoi,  ei hukkakaan,
vapaa otus kaiken puolin muuten, pystynyt tuolle vimmalle
vastaan pullikoimaan.

Välillä vaikka kuin yritti itseään ympäri puhua ja nok-
kaansa myötämäkeen vääntää, ei siitä mitään tullut.

Myönsikin - kyllä etelän houkutukset purevat,
mutta jonkun aikaa sinne  jolkuteltuaan koivet
ikäänkuin lakkaavat menon, tekevät tenän, al-
kavat kammertaa takaisin pohjoisen suuntaan.

Ja kohta taas ollaan kuononpää kohti pohjoista.
Hukka pähkäili,  saakeli sillä on joku tarkoitus,
joku kummallinen, mystinen lumo.

Onhan siellä pohjoisessa  viihtynyt hourupäitä
runoilijoita ja kirjailijoita ja  muitakin taiteili-
joita. Mukammas lumoutuneena poikineet kai-
kenlaista luomusta etelän inimisille.

Vaan yleensäppä on vaatinut kuolemalla kuoleman,
ennen kuin kukaan on hokannut että no Lempo soi-
koon, jotakin sanottavaahan sillä heleskutti vie oli
sittenkin.

Tuotokset on nousseet takakäteen - yleensä -
arvoon arvaamattomaan  ja suvut on riidelleet
sukupolvesta toiseen kuka olisi  paras hoitele-
maan tekijän jäämistöä.
No etenkin tuottoja eli varoja.

Ei vaan ota selvää noista  inimisten tarkotusperistä
loppujen  lopuksi.  Ahneus ja haaskallekäynti  näkyy
olevan  hyvin yleistä  ja ihan  yllättävissäkin tapauk-
sissa.  Mutta niinpä se vaan  on inimiskunta aina teh-
nyt on toisen omaisuudelle ja arvoille. Aina on löyty-
nyt persoja jotka haluvat enemmän ja enemmän.

Saattaa olla että se on jo sairaudeksi inimisen päässä
taipunut ahneus, ei ole enää luonnollista.  Pääntaudiksi
sitä olisi alettava kai kutsumaan.
~~~~~:~~~~~
Siinäpä vaan lojui hukka, kuusen persiessä, ajatuksiinsa
juuttuneena, inimisen lailla. Oliko tuo sitä Kohtalon muu-
tos prosessia,  sitä se ei vielä tiennyt,  eikä tuota oikein
vielä
lukijakaan ota selvää.
Että mistä pirusta tässä oikein on
kysymys. Ihan loppu-
jen lopuksi. Jotta ihanko tässä nyt ollaan viemässä
kuin
pässiä narusta.

~~~~~:~~~~~
No hyppäähän se lopulta,  kymmenen korvissa,
inimisten aikaa. Aurinko silloin koettaa punger-
taa harmaan pilvimassan läpi, vaikkei siitä juuri
mitään enää marraskuun lopulla tulekkaan nor-
maalisesti.

Nälkä korventaa jo. Vatsaa palperoittaa,  jotakin pitäisi
suolenmutkaan  poltoaineeksi  silpaista.  Jopa tuo äkisti
liikkensä pysähyttää, kallistaa päätään, toiseenkin suun-
taan kenottaa.

Myyrä perhana!

Jossakin ripisi, pieni vitskahus kuului tuosta
näreen takaa.
Jäykin koivin,  teräksiset jänteet kirittynä se
hivuttautuu
äänen suuntaan.

Tuolla! Tuolla näkyy hangesta pikinen nokka.
Piste iin päällä. Herkkupala! Ei paljon vaivaa
kannata uhrata.  Mutta loikan väärti on,  jos
hampaisiin sattuu niin oiwan  makupalan siitä
saa, kerta hotkaisulla.

Eipä se juuri paloa sammuta, joksikin aikaa tyyntyy,
kohta kahta  kauheammalla innolla polttaa  ja saaliin
jäljille pakottaa.

Loikka.

Korkeassa kaaressa. Jäykin koivin otuksen kuonon
eteen jolloin se säillyy ja ponnahtaa ylös ja siitä se
on perhana taidolla napattava jos mieli. Muuten te-
kee uuden reiän hopulla  ja katoaa lumilabyrinttiin.

Myyrä jää kuin jääkin  hukan hampaisiin  ja aloittaa
matkan Manalaan. Ketään ei tule hautajaisiin.
Muutama lipaisu huulia ja loikka ulos kirpeentyvään
ilmaan.

Suunta ja reitti myös on siinä silmänräpäyksessä selvä.
kirkaana kuin  kuulaana pakastuva taivas.
  Kuononkärki
kohti Kuusamoa.

Kajaanin, Hyrynsalmen, Kitkajärven  kautta ja sitten
Oulangan kansallispuistoon.  Siellä ainakaan eivät ihan
helpolla ole pyssyn piippua persiiseen lykkäämässä.
Josko tuo sitten siellä lakkaisi jo pahin wimma pohjoi-
seen laantumaan. Mene ja tiedä.

Lapinlahden-Nilsiän  rajalla nappaa  pusikosta pakoon
ryntäävän jäneksen,  ahmii sen lähes sinämoisenaan ja
merkkaa asiaankuuluvasti paikat.  Jolkuttelee jonkun
matkaa aurattua tietä, ottaa sitten kunnon vauhdin ja
loikkaa kurvissa raviin.
Sinneppä jäävät savolaiset takaa-ajajat tulkitsemaan
hakkapeliitan
jälkiä ja valmistelemaan susijahtia.
Hä-hä-hä!

Tuumi hukka ja katoaa lumisen metsän siimekseen.

Susi elää ja Rudolfkin elää yhä.
Jos Ukko ylijumala suo, jatkoa
seuraa tällä osastolla.


1067890.jpg  
Warhemmat osat löytyvät tuosta OIKEALTA! >>>>