torstai, 8. tammikuu 2009

TiEDOiDUKSiA - TiEDOiDUKSiA - TiEDOiDUKSiA


313257.jpgwolfeyes.gif313257.jpg

Osoitteenmuutos TiEDOiDUKSiA:
Toistaiseksi sepustukset ovat tavattavissa
kokoaikaisvaltaisesti Bloggerissa:

http://harmaasusi.blogspot.com/

Bloggerissa on Paluu-nappi tälle sivulle

Saattaa olla että,
tänne jätetyt komentit eivät tule Vuodatuksesta
johtuvista ongelmien takia ePostiini.

Tämä on nyt tässä.

keskiviikko, 7. tammikuu 2009

SiiSTiTTY VUODATUS

 

Olen pahoillani tuhmista sanoista,

mutta tämä editori  on perseestä!

 

Astun ulos. Alla pala tammikuuta, mykkää suuta auon,
yllä puolikuu, mutta suoraa huutoo huudan, kaamoskuu.
Kirun hiljaa vaiti. Tukahtua tykkään.

Tempaan varsiluudan, sille närän lykkään.
Tässä valju tulos:
Kiukuissani huiskin, tiuskin katkuisia kitkuisia sanoja.

Helisemään kylmästä värisevän pihapuun oksille
ja sallin senkin itkeä harmista.
Pidän tassulla uksen karmista.

Puran suusta kiukun, kaiku kimpoo puusta,
sinkoo hälyn vasten päästämääni ääntä,
käännän kyljen, ilmoille sen uudestansa syljen,
yhä tyhmyyksiä lauon.

Pidän hetken tauon, viskaan taljan hankeen,
siihen lankeen, lasken kehon kylmän kankeen,
myrkyn uuden kylvän sieluun. Jyrkän.

Pidän pääni, kallon paksun - ylvään,
kierrän pariin kertaan pyhän pylvään.
Sanat, vapaat kanat, sinkoilee vain pitkin pihaa
viiltää omaa lihaa, manaan koko sanaa.

Annan raivon hiertää mieltä, vääntää kieltä,
koko Vuodatus on suoraan sieltä.
Ei mitään mieltä jatkaa tätä kimppamatkaa.

Oh-show-tah Hoi-ne-ne    

Pakkohan täältä on luikkia vaikka sitten
tamman sukuelimen kuuseen!!!
Ei tässä muukaan auta. Prkl. x 1000!

tiistai, 6. tammikuu 2009

HYVÄÄ PÄiViTYSTÄ JA NÄKEMiiN

Kyllä minä parannuksille arvon osaan antaa,
mutta että jotain hyvää YKSiNKERTAiSTA
lähdetään ehdoin tahdoin parantamaan.
Sitä en käsitä. Saatana, Pervit!

Tuohon ylös uudistus on tuonut muuten napin jolla
voi ilmoittaa Tuomakselle jos kirjoituksesta tulee
pahamieli. OLKAA HYVÄ! iLMOITTAKAA!


Tuo nappi on hieno idea delegoida vastuu anonyymiyteen,
ketään ei voi osoittaa sormella sensuurista.
S E N S U U R I S T A.

Mieleeni palautuu kuin jumalten lempeyden suomana
Eriek Verpale ja:
"Saat polttaa kaikki savukkeeni, viedä kirjani
ja kieltää minulta kahvin juomisen,
kunhan et vain tee tyhmyyksiä."

Ei kai se hienous ole pääsasia vaan käytön helppous.
Siihen minä uskon Vuodatuksen suosion perustuneen.
Kirjoittajista suurinta osaa on rangaistu jo Vistalla
osa hikoilee edelleen Vistansa kera ja sitten tämä.
Eivät ole kyllä tätä sekamelskaa ansainneet.

En vastusta uudistuksia ja etenkin kun ilman saa
niin pitäisi tietenkin tyytyä narisematta ne vastaan
ottamaan ja heiluttamaan häntää tai jotain muuta.

Yli 2 vuotta joka pävä onnistuneesti ennakoiden
katkeamattomana janana kuvaa ja kirjoitusta ja
siinä sivussa reilut 120 000 klikkausta.

Tämä hienous ottaa päähän niin viehkeästi,
että taidan paneutua lomalle ja alan sitten
miettimään mille tässä aletaan.

Jotain olen kuullut blogin siirto-ohjelmista. Alanpa
tutkimaan asiaa ja ilmineeraan siitä kyllä. Siihen
oljenkorteen tässä kai joutuu tarttumaan.

Tiedän, tiedän, sota ei yhtä miestä kaipaa,
mutta vain häkkilinnut haaveilevat, vapaat pyrähtävät lentoon.

No tästä tulikin ehta Vuodatus em. syistä johtuen.

procul harum, Harmaasusi

Tässä novelli: LUMOTTU MAA

maanantai, 5. tammikuu 2009

ELÄMÄN HALLiNTAA




 

Siinäpä sitten  - jonakin aamuna,  joulun jälkeen.
Äijä mökissään tiettömässä kairassa, naaraansa
kera.  Mahtoiko tuo olla päivää tahi kahta ennen
virallista uutta vuotta? Kenties, sama se sille.


Olihan oikea uusi vuosi jo alkanut aikaa sitten,
21. joulukuuta niille jotka ihka aidosti luonnon-
kierrossa elelivät. Niin kuin nämäkin.


Mutta eihän  se semmoinen  tavalliselle nykyinimiselle
mitenkään sovi, luonnollinen asioiden käsittely, toimin-
not ja eleleminen verkkaassa  myötäpäiväisessä ajan-
virrassa. Ei-ei!



Otetaanpa alusta:  Siinä sitten - jonakin aamuna,
joulun jälkeen,  kaamoksen rippeitä lopetellessa.


On kapsahtanut joku aika sitten hereille ja aset-
tautunut kykylle akkiloimaan tähdellistä, mieleen
pulpahtanutta asiaa, jo aiemmin mainittu äiji.


Ukko raottaa ritsillä loikovan  kevyesti pukeneen,
puoliunessa torkkuvan naaran yltä porontaljaa.

Panee silmät sirrilleen ja silmäilee viekottelevia,
uhkeita muotoja.  Palahuttaa mielensä  tunturien
kauniisiin kaariin, niiden myötä kuruissa pilkotta-
viin tummiin metsäisiin kolmiohin.


Sivullisesta, jos sellainen olisi paikalla - näyttää että
olo on kyllä taivaallisen hyvä, raukea,  ja epäilemättä
molemmilla, olosuhteet huomioon ottaen.




Tökkää sormella hellästi torkkuvaa kupeeseen
ja kun  huomaa  tämän  kurkottavan  vähitellen
otteen elämän  ihanasta keveydestä,  tokaisee
leikkisään sävyyn:
"Minäpä taidan ottaa sinusta akan itselleni."


Niin sanoo tuo,  koruton,  jäyheä miehenpuoli.
Ryittää kyllä, viranpuolesta, tässä vakavassa
asiassa,  kun siinä on vain kaksi puolta  ja ne
molemmat hyviä.


Nainen tirskahtaa ja hymyilee,  silmät siirillään,
venyttelee naisten  ikiaikaiseen tapaan,  kiusaa,
pelaa harkinta-aikaa sanoilleen.


Ripistelee perhana, tämä somanen otus, pitkistä
ripsistään  unihiekat Hiiteen.  Katsoo ukkoa sini-
harmailla silmillään ja toteaa:
"Eipä hassumpi ajatus ukkoseni,  vain pitäisikö
sitä vielä ennen kun minut otat, sitä ottamista
minultakin kysyä?


Minä tätä kyllä jo parina  iltana olen päässäni
miettinyt ja oikeastaan jo odottanutkin, että
älyätkö sinä hyvän päälle mitään vai etkö sinä.


Ja milloinka sitä hoksaat kysyä. Olethan sinä
jo förskottiakin siinä asiassa ehättänyt otta-
maan. Etten sanoisi. Vai?


Ja kerran sinä minut akaksesi haluat ottaa, niin
kävisikö se päinsä että minä samalla sinut ukok-
seni otan?


Laitamma hynttyyt yhteen ja kokoamme yhteisen
lyhteen ja puimme sovussa onnemme viljaa."




Ja siitäpä kapsahtaa  naaras kaulaan
ja ne pussaavat ihan julkisesti kerta
kukaan ei ole näkemässä.


Mies nousee ja kiskoo paksusta flanellista tehdyn
polvipitoisen harsimalla paikatun yöpaidan tapasen
roppinsa ylle ynnä astuu postuaan.  Avaa konttorin
ja päästää naulasta poron reiden, palaa tupaan.


"Tämän juhlan tiimoilta  me ei soitellakaan  lampaan-
viululla lampaan polskaa,  hoitakoon sitä virkaa poron
reisi.  Vuolen paistista kunnon käristyslihat, tiriskööt
paassa aikansa, lohkasen siihen kuuta.
Ripsautan sitten ajallaan veen ja suolan sekaan."


Ruoka tirisee  hällalla rattoisasti,  yksinkertaiset
lisukkeet ennättävät kyytiin  ja haljenneen lieden
raoista putkahtelee savun tuoksua sopivasti haju-
aistia kutkuttamaan.




Napansa täyteen ahdettuaan katsovat raukeina
toisiaan silmiin, niin kuin hyvissä kodeissa tapana
vain on. Onnen tyyssijoissa.


Nainen huulet raollaan,  salaperäisesti hymyten Mona
Liisin tapaan, ehdottaa josko olisi hetkeksi hyvä kellis-
tyä ritsille  ja ruokalevolle käydä tämä ihanan aterian
jälkeen  ja etenkin kun tämä sopimus olisi ratifioitava
samaten ennen voimaanastumista.

Kun kummallakaan ei siitä mitään erimielisyyttä
synny ja miksipä niin, makuuksille mennään lem-
mekkäitä silmäyksiä toisiinsa luoden.


Pienen herkullisen episodin jälkeen, jonka tapahtumat
kerrotaan joskus muistelmissa, torkahtavat toistensa
syliin. Onnelliset. Kiihkonsa päälle.




Rantteelle osunut  tuntematon kuljeskelija,  satunnainen,
olisi kenties ehkä saattanut kummastella jossakin määrin
pirtistä kuuluvia kiljahduksia ja volahduksia.  Ehkäpä olisi
ehättäytynyt akkunan  nurkasta tirkistämään  mitä pirua
siellä pirtissä oikein puuhastellaan.

Se nyt on selvää että kyse oli kaiken kaikkiaan
kovin yksinkertaisesta ja luonnollisesta asiasta.


Eii! Lukijan ei pidä  nyt ajatella,  että siellä mitään
suuria vonkaleita olisi ollut esillä,  kalansaaliita tai
vastaavaa. Sellaisia joihin ei sylen mitta piisaa eikä
vaaksa silmien  väliä osoittamaan.  Tahi muutakaan
luonnotonta.


Ei-ei, siellä oli  aivan toisenlaisista  töistä kysymys.
Miesten ja naisten töistä... niitä vain tehtiin yhteis-
työssä. Mitä parhaimmassa ja antaumuksella.




Tätä sietämätöntä onnen  pippalointia ja elämisen
ihanaa keveyttä  seuraili  vaivihkaa wanha korppi-
pari joka oli ollut passissa pirtin liepeillä aina siitä
saakka kun nuorikko näytti asettautuvan pirttihin
taloksi.


Olivat muutaman viikon nyt seuranneet entistä
tiivimmin tupalaisten edesottamuksia.  Korppia
ei turhaan sanota viisaaksi ja nokkelaksi.


Korpeilla - jumalansa armosta,  niin kuin  se yleisesti
tiedossa on,  kyty verisuonissa alkaa jo hyvin warhan
talvella kiehumaan. Keski talvella oikeastaan jo.


Niinpä vaan  muuanna ehtoona,  hämärän jo himmen-
nyttyä säälliselle tasolle,  kun korppipari oli erotta-
vinaan akkunasta,  siihen  tihrusteltuaan,  juuri sitä
epämääräisen  vihjailevaa  toimeliaisuutta  visseihin
asioihin. Sitä juuri joka panee ajattelemaan näkijän
omassa päässäkin levottomia...

...eipä mennyt kotvaa kauempaa kun korppiherra jo
kihnutti itsensä kelon oksalla rouvansa kylkikylkeen
liki ja kähäytti korvaan yltiöpäiseen hurmaan vivah-
tavalla aksentilla:
"Eiköhän mekin kulta, yhyyyyym, hieman, mmmmm,
kun kerta nuokin tuolla - duupi-duu?
Kohtahan se olisi aika meillä muutenkin meillä lintu-
eläimillä tähän toimeen ryhtyä."


Korppirouva, näkemästään  kiihtyneenä,  ehkä kuule-
mastaankin, parmas kohoillen, mutta siveänä rouvas-
lintuna, painaa olkansa ukon olkaa vasten.  Kujertaa
käheällä, kuin synnynnäisen jazz-laulajan äänellä:
"No onhan se käynyt mielessä,  kieltämättä, joten
eiköhän se ala jo aika semmoseenkin olla. Pojatkin
on Lagganporoaidalla paskoja  kyttäilemässä omin
nokkinensa joten saamme kahdestaan rauhassa.

Et kuitenkin viitsisi ihan minun  mielikseni ukko hyvä
käydä  muutamat piruetit  ilmassa kiepsahtamassa,
jotenkin se saa minut heti kuumemmaksi ikään kuin."




Tievaa pitkin vitkutteleva kettu havahtuu,  repolainen,
jolla vainukin on  jo sitä luokkaa,  että monesta pälkä-
hästä se  sillä välttyy  ja monelta  satimelta jää saalis
nappaamatta yliherkän aavistuksen takia.

Sijoillensa pysähtyy.  Herkkä nokka on erottavinaan,
että piisinpäästä tulvivaan lämpösen ilman tulvaan on
sekoittunut jotain erityisen kiehtovaa tuoksua.


Mutta tarkkavainuiselle otukselle sekin riittää, sensorit
poimivat tarkalleen  oikeat molekyylit  ja syöksevät vih-
jeen humeettiin toimenpiteitä ja ratkaisuja varten.

Se pyörtää päänsä, tekaisee varmuuden vuoksi
ketunlenkin tahi pari ja lähtee oijustamaan jän-
gän yli  yhden tutun  kettutyttösen tanhuville.
Niiltä jalansijoiltaan.


Kusaisee vaivaiskoivupuskaan tiedotusluonteisesti,
että hoitelen asioita. Ja haihtuu hämärän syliin.


Vain mutkitteleva jälkien helminauha juoruaa,
että
suunnitelmiin tuli äkkiseltään mikkoselle
muutos.




Jo kenties hamasta aikojen  alusta on tiedossa,  että
kun uros vilpittömästi, kokosydämensä pohjasta puu-
haa lapsen teossa  mielitiettynsä kera, juurta jaksain
yösyömmiä  myötä,  niin eipähän siinä  kyllä runollisille
luritteluille  juurikaan jää aikaa,  kun kaikki  liikenevä
aika menee ylipäänsä  sipistessä  ja supistessa tunte-
muksia oman rakkainpansa korvaan.


Ja ehkä muuallekkin, mutta jotta sitä ei häveliäisyys-
syistä vaan kerrota. Sen saa arvata, kenellä on siihen
sopivat suonissa viuhtovat veret. Muut pysyköön vaiti.
Satumaassa, onnen valtakunnassa.



Tässä koko: LUMOTTU MAA

sunnuntai, 4. tammikuu 2009

YKSiAAMUiNEN KOi

1308942.jpg
2202646.jpg
1308941.jpg

Kirpeä huomen, raotan luomen,
seison porstuun rapulla, täydellä akulla.
Olen pirteä.

Hoksaan lumisen unisen tuomen - kajoon sinisen aamun,
riiuulta palaavan haamun, huurtuneen akkunan raamun.
Kaiteella tuultuvan raanun.
Nilin katolta harmajan paanun.

Oksaan nostanut tai ostanut joku punaisen pannan,
ehkä ihanan Annan.

Henkee vedän, räydyn, käydyn kohtaamisen muistan,
siihen aatoksein suistan, muistoistain täytyn.
Pullistun kuin härillään oleva rupisammakko
tai tupaa nurin puhkuva hukka.

Kahta rataa kahta sataa verantaa kuljen.
Kohta sataa.

Sisällä rinnassa tunnetta säästän. Salpaan.
Ulos päästän - päästän päästäni sieluni irti.
Olen kokkosi.

Pörhistän pyrstöä, leyhytän siipiä, hyppään ilmaan
ja kiidän ja liidän, heijaan perässä aatosten leijaa.

Sitten vasta,
taivahasta,
saapuu hilpeä pyry, peittää kuin lasta.
Häipyy rypyt kaikki - maisemasta.
Kohautan olan, otan kolan.

AUOSOTA.gif