Kultainen kehräni on ehättänyt pesäänsä.
Taite uuteen aurinkovuoteen on huomenessa,
mutta kansan taivastenvaltakunta on tavarassa,
jota haalitaan hikihatussa ja pannaan jakoon
vasta muutaman tovin päästä.
Esi-isiltä anastetussa juhlassa.
Mustanlumen talvena.
Peltipailakan kirkaisu arktisen hysterian syöveriin
vajoaa hiljaisuuden pimeään.
Aina on tilaa vielä yhdelle lyhdylle täman yön
hämärässä siimeksessä. Wiimeisessä.
Jossa ainoa valo puuntaa tuliketun hännän
sipaistessa loimun linnunrataan
taivaanrantoja pitkin juostessaan.
Täällä lunta sentään on,
vaikkei enää tuulen kurittamissa puissa.
On kestettävä pitkälle kevään hankikannolle,
valoon heijastuksiin saakka,
siihen kuni taivas tyhjentää viimeisetkin varastonsa.
Siitä nousee hurma,
uusi lumi on wanhan surma.
Kevään odotuksen, uuden elämän tila ja tola,
paljastuu pikkuhiljaa sulavien nietosten alta.
Kommentit