Tokka tolvaa tunturin kallaasta.
Suurena luoteen aaltona valuu eloisa elo,
roukuva lauma, elävä lihaisa auma,
harmaa joustava sauma.
Muudan harppaa pounun yli,
toinen perään, perään toinen, sitten vielä muuan
ja liuta on solunut ohi, kiertää jo rakkaa tokka.
Keula hölkyttää, heruu kuin poikineen hiehon maito.
Perimmäisillä ei ole hoppua, ehtivät katsella näköaloja,
tontteja, omakotitaloja.
Valtava katras lipuu mahtivuon tahtiin.
Välillä verkkaan noruu - lirisee kuin vähäinen puro.
Miessi livistää ja loikkii, vauhdissa luistaa,
tuiskahtaa nurin ja pyyhältää uuteen vimmaan.
hyppii ilosta, poukkoilee, kapaisee emänsä tykö.
Kipittää kiltisti mukaan.
Tiineet vuonelot kirmaavat tulevan äidin onnesta.
Kulvakoiden päät painavat kuin synti,
saatu mikä saatu, sarvet joutavat hiiteen.
Ja liuta suoltuu katsojan ohi, sojuu röhkien,
koparat naksuvat kuin kuiville nostetut ravut.
Tokka sirottuu jängälle levälleen eväälleen.
Tuhat ja yksi poroa. Tai kaksi.
Kommentit