Savuisten pilvien aikaan katson ulos taikaan.
Ensimmäisen kerran kaukaisuuteen sataan vuoteen,
sinisen erämaan yli.
Huippujen taa. Luoteeseen. Satumaahan.
Tuntuu siltä.
Liekehtivä maanpiiri linnunradan alla antaa vinkin.
Äänetön kirkaisu kiirii pitkin mantuja.
Liukuu tunturiylängön yllä vaipuen kuruun.
Riutuu ehtyen suruun.
Tilalle tihkuu hiiskumattoman kaunis hiljaisuus.
Hehkuva, liehuva taivaankansi poistaa pälvet,
hälvet mieltä vaivaavat, tummanpuhuvat,
ajatusten vitilunta kaipaavat.
Sulkee uninäkyyn kaiken sälän,
syliin alle tähtimerenwällyn.
Sängyn virkaa hoitaa tunturin laki,
pieluksena uninen kultainen pilvi.
Astun vuoteeseen ja katson uudestaan ulos.
Talvi se näyttää nyt olevan tulossa.
Ja ehtoo.
On valo liki unen kehtoo.
Yö - kera tähtivyön,
pian läsnä unten tummaa lehtoo.
Kommentit