Niiden tuhansien harkittujen sanojen - parkittujen,
karille menneiden ja perille tulleiden jälkeen
täytyy sanoa jotain.
Jotain sangen erilaista kuin ennen,
jolloin tullen ja mennen voi sanoa jotain.
Harkittua. Parkittua.
Joten sallin leiskuvan taivaanvalkean pääni ylle.
Vaikk'ei lupaa se vaadi, saati kysy tai kaipaa,
kuten sanotaan.
Halkean suuresta tunteesta,
mi' lähtee kuin jykevän aihkin muhkuraisesta juuresta.
Kohisten se ryntää suonissani latvaan,
reuhtoo ja riuhtoo matkallaan kehoni palasia niin
että kylmät kamppeet osuvat hehkuvaan ihoon.
Perille ennätettyään panee humeettiveteni kihisemään.
Saattaa suussani ääntiöt sihisemään kiintiöt täynnä.
Tungos, ahtaus, diftongien kuhina, täyttä on.
Taivasalle karkaavat sanat,
yht'aikaa, kaikki tyynni.
Nelistävät, pinkovat, porhaltavat kuin porotokka
Jo kiitää yksi sivuun,
kippaa itsensä kontalleen,
kapuaa hopulla ylös mäkeen, aloittaa säkeen,
yhtyy soljuvaan tiuhaan liutaan.
Toinen laukkaa, joku lönkyttää, muudan laputtaa.
Runo elää ja minä kirjoitan muistiin.
Kommentit