Harmaa, harras marrasaamu, uksi auki.
Wiluinen onneton tuuli vaikeroi oneaa virttä.
Syleilee mennessään harmajaa,
ahavan patinoimaa seinähirttä.
Tuntee sen ennestään.
Haikailee, aikailee.
Ulvahtaa.
Hulvahtaa kostea hyväily kasvoihin.
Suutelee koleaa räntäistä maata,
mutta välttelee komeaa honkaa,
säästää kohdalla puhkua, rämäkkää onkaa.
kunnioittaa jämäkkää puuta.
Kantaa kummaa apeaa säveltä,
ohutta ja kapeaa, outoa tummaa,
aivan kuin enteilisi noutoa.
Syksyä hakee mukaansa, kun löytää,
tempaa kainalooonsa, menee menojaan.
Heiluttaa puita, oksia ravistaa,
puuskahtaa välillä. Vaviskaa! Kurjat!
Hurjat kyntensä puskaan iskee,
lisää katsojan kaipuun tuskaa.
Kuin veistä haavassa kiertää, kesää mielessä hiertää.
Uksi kiinni. Odotan kuni tyyntyy.
Kommentit