Luminen, pehmeän lempeä sade
unisen aamun haamun yllä
kutittaa kuonoa huomenkävelyllä.
En tykkää lainkaan huonoa - päinvastoin,
palaksen syrjään astun, istun pounun päälle,
asetan naamani sateen alle, kastun hiljaa ja nautin.
Tähän tautiin auta mikään kuuri,
uusiutuu jokaisella pyryllä.
Hiljaisen metsän keskellä alas leijuvat vitihiutaleet
kutittavat niin somasti ihoa koskettaessaan
että tätä kidutusta kestän. En väistä - en yritä estää.
Korvien virkaa hoitavat valehtelevat päin näköä.
Väittävät kuulevansa lumikiteiden kirahtelua
niiden törmäillessään toisiinsa.
En usko, minusta ne laskeutuvat hyvin sävyisästi,
yhteisymmärryksessä, sopuisasti.
Pikemminkin iloisena jälleennäkemisestä - yhteistyöstä,
kuin myrtyneinä suomalaisina varhaisbussissa,
matkalla töihin,
varustettuna katseella joka hapattaa maidon.
Lahean purun jäljet näkyvät ensin huntuna
neitseellisen luonnon yllä,
sitten valkeana peittona, huomana Jäämeren hyytäviltä,
sydämenkin ryytäviltä wiimoilta.
Kommentit