Mitta kelolla on sitten pilkullensa täysi.
Näki rohjake elokuussa hikeä pukkaavan,
ohvilta haisevan etelänmiehen riukunsa kera.
Molemmat vaeltamassa tiettömässä kiveliössä,
keepeeässä käissä, kumpikin kalliissa erikoispuvussa,
sellasessa joka kiilottaa silmiin kuin oranssipaska kairassa.
Sankarin jalka solahtaa juurakon koloon,
tuiskahtaa nokalleen, kaaressa hetteeseen keepeeässä.
Sillä tulimmaisella sekunnilla valkenee molemmille,
että nyt ollaan suurien haasteiden edessä.
Ollaan saatana eksyksissä. Sanoo wanha hippi.
Kun sellaisen näkee omin silmin tavallinen luontokappale,
sitä kyllä joutaa jo huoletta Manalaan takkapuiksi.
Niinpä se odotteli kunnon puhuria - rumilus.
Sellaista riuskaa; sellaista joka panisi sen nurin,
halaamaan ja suutelemaan jäkälämattoa.
Juuri sellaista - rikulleen.
Pyyteettömästi toivoi että lännenpuoleen sen päälakan
joku rehvakka tuulispää rysäyttäisi.
Esi-isien maata kohden.
Mutta että kyllä taantumassa kelpaa muukin kurssi.
Toimeksi vaan tuuli, rykimättä. Nähty on kaikki tarvis.
Saa puhaltaa.
Ja tuulihan kuuli. Korppi itki pesäpuuta!
Kommentit