Valkoisen laen päällä pysähdyn, huokaan syvään.
Tekee hyvää.
Vaistomaisesti tongin, kaivan.
Aivan - haen kynää, sitä ongin syvältä taskusta.
Jotain millä kirjoittaa wäkevä tunne ylös täällä päällä.
Mutta mihin sitä kirjoittaa mittaamattoman
taivaanpiirin silmiensä edessä, tahi piirtää?
Jotenkin sana l a a j a tuntuu melko vaatimattomalta
kun seisot tunturin päällä. Siperrykseltä.
Kärpäsen sontaakin pienempi läjä;
on ihminen tunturin valkeassa maassa.
Puuskutan ja huohotan, pyyhin otsaa.
Tasaan lämpöä kiskomalla takkia auki,
viskomalla kintaat hangelle.
Luon ihailevan haikeita katseita lumelle.
Kaikki vaikuttaa unelle.
On nipistettävä itseään.
Kultainen kehrä iskee silmää. Saapumistani varten
katettu valkoinen vitiliina ulottuu silmänkantamattomiin.
Pohjan Akan raitisilmatuulettimet hyrähtävät käyntiin,
raikastavat ihon, rapsuttavat ruson esiin poskipäille.
Toivottavat tervetulleeksi näille korkeille mäille.
Ja aivan kuin se ei riittäisi,
puhuri tempaa kurun reunasta sylyksen karkeaa lunta
ja tuiskauttaa sen haaveilijan silmille.
Osa löytää tiensä avoimen kaulan aukosta
vatsanahkalle ja sulaa silkasta hellyydestä.
Se kyllä virkistää.
Istun pöytään ja viittaan hovimestarille:
Sokerihuuruutettuja karpaloita kermavaahdossa
käristystä, tuppipottuja, puolukkasurvosta,
savustettua tammukkaa ja nokipannukahvia.
Ruokajuomaksi valitsen kourallisen vettä kaltiosta.
On onni olla tunturissa.
Vapaus näkyy tuolla, tuolla, tuolla ja tuolla.
Sitä tonttipulaa ei missään.
Kommentit