Astun lähes säkkipimeää tietä aamunkoissa,
kastun pehmeässä kylmässä tihkussa.
Ei haittaa, matka maittaa.
Kaikki elämä tuntuu olevan poissa
kunnes vaaran kupeesta kuuluu hirvisonnin haikea kaipuu.
Törähdys vaipuu tihkuisen sammalen kosteille ryntäille.
Taipuu maahan ennen kuin saa kantoa.
Kohotan hattua, pokkaan ja toivotan sonnille onnea.
Voihan sattua, että morsio kuulee ja vastaa.
Ystäväni kuu pilkahtelee lännen puolelta taivasta
pilviharson lomasta, kylvää hopeisen sateen veteen.
Aika astelee kuutta kohden, tasaista tahtia.
Pian herään ja alan ihmiseksi.
Lukemattomat ajatukset kiertävät, hiertävät.
Viertävät eeskahtaalle ottamatta sijaa.
Parasta on h i l j a i s u u s, metsä ei humise vielä.
Jokainen askelen tömähdys imeytyy tummaan yöhön.
Ei jää mitään jälkeä, vain valju kaje metsän päällä.
Sade säällä.
Aukko mustassa tien yllä, aamukävelyllä.
Astelen rohkeasti, ei talven tuloa tarvitse pelätä.
Menen sitä vastaan,
katsomaan jos vaikka näkyisi seuraavan mutkan takaa.
On antanut pahkeinen odotuttaa itseään.
Kuin ruhtinas kuunaan.
Kommentit