Kohmeinen suo puhkuu menneen kesän hönkäyksiä
hyytyneen silmäkkeen sulilta ääriltä.
Wiimeisen ponnistuksen luo, tuo esiin ehtyvän lämmön,
sen haaleat merkit ja uhkuu vaisua vastarintaa kannelle
joka sulkee elonkipinän jälleen alleen.
Tulevat ajat tuntuvat vääriltä,
pehmeä ruskea syksy kaatuu huurteeseen.
Kuorruttuu jänkä kuin kermainen kakku
haihtuvan terhenen alta.
Pakkanen käy tuimana toimeen,
taikoo tyhjästä pohjattoman syöverin ylle katteen.
Rimmistä tulee impi.
Wiuhuva ruoskan lailla puhaltaa koillinen
jäisiä kiteitä nevan yli veden syliin.
Suoraan hetteen silmille.
Sen tallentaa filmille hupsu kulkija ja heiluttaa.
Ryystävä myrsky viittaa turkiskintaalla toiveille,
liippaa kaiken tasaiseksi - tyyntyy hetkeksi puhaltamaan.
Hyytyy tasa-arvo mutina.
Wiima suhtautuu kaikkeen elämään yhtä kylmästi.
Reilumpaan ei pysty edes laki.
Kommentit