Huurtuneet kasvot valjun, kalpean tähtitaivaan alla.
Sisimmän pidättävä hiljaisuus.
Uloshengityksen kiemurteleva utu kuin savu,
mutta paperiin käärittyä hiillosta huulilla paitsi.
Jossakin epämääräisellä lähitienoolla,
jonkun, ehken satunnaisen kallaan huomassa,
jokseenkin käkkyräisen koivun solukko ratkeaa,
jään murtautuessa seinämissä ohimenevästi.
Kuin edes jotakin pysähtyneessä aamussa tehden.
Paukahdus, lähes räjähdyksen ääni,
kimpoilee ja piukeana sinkoilee.
Ensin lompolon hyisen piikaisen yli,
tavoittaen töyrän päällä pahtaan otsan,
osuu törröön varpuun, varistaa.
Jäätynyt poro sulaa ja syöksyy karkuun.
Kaiku puikahtaa takaisin vastarannan kalliota vasten.
Ja siitä kuin siivilöityen, monimutkaisen viteikön läpi,
rannalla seisovan kuulijan korvaan.
Saaden hätkähtämään.
Joka kerta sama juttu vaikka mitään ei tarvitse pelätä.
Tuo kaikki on epäolennaista
Ei tule kuolema ennen pamahdusta, eikä jälkeen.
Ainoa mikä siitä tiedetään varmaksi, on se, että se tulee.
Mutta siihen asti on elettävä, oli mikä oli. Aamu tai ilta.
Oli hauskaa tai ei. Niin sanovat esi-isät.
Sen tuntee todelta kun seisoo pakkasaamussa.
Kommentit