Wanha harmaa, aikansa elänyt,
kieroon kasvanut, joutilaan oloinen eloton kelo.
Kevätmyrsky päivän raatoi.
Riuhtoi-reuhtoi,
karsi lakkaista latvaa, harsi sekä parsi.
Muotoili vääriä oksia.
Syliin konkelon kaatoi, rysäytti,
Jysäytti, pysäytti. Lennätti rippeitä sevälle.
Kevään ja kesän tuo wanha harmaa raihnas
halasi rakastuneena konkelonsa kylkeä.
Hankasi niin että lempi leiskui ohikulkijan sieluun saakka.
Sytytti wimmaisen liekin, tilan ja tolan
että ukko eukon, toisen oman, kellisti pounulle,
humpsautti hameen ja astui.
Rouva päälaria toisessa ja sankoa kukkuraa toisessa
kädessä kiihkossaan piti ja kastui
kun liki selkäpiitä virtasi hiki.
Tuon lemmen auvoisan ja onnen, innon sekä ponnen
näki muudan joutava outamaan kouvo,
mut' ohi hiljaa kulki, päästi pälkähästä, silmäns' sulki.
Kun hankalahan se on, ihmisen,
housut kintuissa,
hameet korvissa, otsoa suolla,
pakoon juosta.
Kommentit