Kapuan harjun jyrkkää kuvetta aihkien varjoon ähkien;
jo heti alhaalta lähtien rehkien. Hissi puuttuu.
Oksien vänkyräisillä,
jykevillä hartailla partailla - taivaankannen tähtien lailla,
kimmeltävät miljoonat jäiset pisarat naavojen parroista.
Välillä puuskutan,
hellitän ja avaan nappia joka on jo auki.
Torjun kiloa kädellä, viltossa töyräässä horjun,
korjaan asentoa ja ihailen sorjaa näkymää nöyränä.
Ihmemaa - tämä sen täytyy olla!
Niiskutan, rykäisen, pyyhkäisen nokkaa. Vaikutun.
Närkästynyt hirvas rouvineen poistuu syrjemmälle
sadatellen keskeytynyttä juhlallista toimitusta.
Huikkaan perään ja anteeksi kuittaan.
Se vastaa nostamalla häntää ja paskomalla:
Siinä kaikki mitä sinusta ajattelen!
Luppoinen metsä suo leppoisan tunteen,
tuo mieleen otteen jostakin sadusta
kun syksyisen auringon loivat säteet siilautuvat naavaisten
kaihtimien läpi äkkijyrkkään kallaaseen.
Luppoaikaan joutaa keräämään luppoa.
Hapuan sitä oksilta, valitsen parhaat.
Kommentit