Seesteisinä, eeskahtaalle liehuen
piiskaavat tummat karahkat hyistä pohjoisen tuulta
maasta taivaaseen riehuen.
Pannen ahtaalle mielen - vääntäen huulta.
Ei lentoon pääse, on jäätävä.
Kävelen.
Hyytävän kylmyyden maahan
joka pian kuoruttuu jäähän peittäen loskan ja lian.
Kietoutuu vaippana päähän.
Tunteenpaloa kaipaa sielu,
lämmikettä ympärilleen ennen kuin voi roihuta.
Joku tyytyy jumalaan, joku konjakkiin ja humalaan
ja aamulla on uusi vilu, jäljellä vaivainen hilu,
alakulo ja talven tulo.
Koleassa tihkussa astelen, itseni kastelen.
Ääneen haastelen. Nukahdan.
Ja karkeat, värisevät, ryhmyiset käteni.
Ahavan paahtamat, ruskeat, tärisevät ja kyhmyiset
sormeni lasken povesi päälle ja kosketan.
Se väristys joka kulkee kehoni läpi sinusta minuun,
tuntuu jatkuvan ikuisesti.
Herään. Kalpin oneana hiekasta pursuvaa tietä.
Päätäni puistelen, muistelen tarinoita runoniekasta
joka samoja mantuja muinoin kulki
ja näkemänsä sanoiksi runoihin sulki
antaen muillekkin tunteensa julki.
Kommentit