Kolmen turhan pyrähdyksen jälkeen,
kumoon menneen kelon huomaan suojaan,
liki mäen harjaan.
Laskee hukka lepoon.
Katse osuu harhailevaan repoon.
Koskenpartaan luona näkee hartaan varkaan
saaneen kolhun arkaan kohtaan sieluu.
Kun henkee yhä haukkoo ja kakistelee nieluu.
On juossut pakoon tyystin harhaan,
nyt aamunkoissa varhaan,
wanhaan piruntarhaan,
vaik' pakoon paikkaan parhaan ol' tarkoitus ja suunta.
Iskee koiruus suden mieleen, pilkka kieleen.
Nousee tanaan, urahtaa ja murahtaa ja
taasen juoksee kettu kuoma, uusi suunta, uusi huoma.
Juomatta jäi raikas juoma.
Hoksaa sitten yksinäisen sarvaan,
nousee villat vastakarvaan.
Suuhun maku sapen karvaan.
Tuota kerran koitin,
lähes voitin, kuni sarven kylkeen pukkas'
ja pakko oli luopuu sekä antaa mennä.
Se lähti nykimään, huus' menevänsä rykimään.
Siin' poskillansa istuu, kastuu alla tihkun
ynnä tietää. Hyvin tiedon sietää,
et' pian tuo sarvas astuu.
Ottaa suvun jatkon suuren vastuun.
Ma heinänkorsii katkon,
taidan tyytyy sieniin kun toiset tekee pienii.
Ootan omaa maaliskuuta, järsin luuta.
Syksyn ensimmäinen lehti maahan ehti,
kuonon eteen,
teki kiepin reteen, laski siitä veteen.
Kommentit