Syksyinen hetki elokuun aamunkoissa,
kuin tammukkaa voissa ja tilliperunoissa.
Kaik' ääni on poissa, liike pysähtynyt joissa,
kuhina käy vain soissa kun hilla lihoo.
Se ei kaupunkiin kanna.
Pääl' ranta-ahteen kykin, valvoin,
siankylkee kalvoin, tulta palvoin kahteen,
ain' silloin tällöin palan puuta tulen syötäväksi lykin
kuni pöllö suolta höyhensaareen ensin lensi
ja huhus' minut hukan mukaan.
Nousin. Tulen niistin, siltä hengen hetkeks' riistin,
paikan siistin. Vielä toviks' unen kiistin.
Katsoin lähes hengetöntä virtaa.
Rasvatyyni tumma veden kalvo alla koivupuun
ja kas - ensimmäinen yksinäinen lehti,
nyt jo lipuu tuossa vuossa, virallinen keltainen.
Soluu ja kiepsahtelee kuin paraskin jäätanssija jäällä.
Piruetteja, ympyröitä, soikioita ja yksi nelikantti.
Liukuja, luikuja, kiertoja, kaartoja.
Ei sentään hyppyjä ilosta.
Jotain erinomaista siinä on täytynyt olla
jos emäpuu on lykännyt sen virran vietäväksi.
Väliin näyttää että epuu on peruttu
kun se luisuu akanvirtaa vastahankaan liki vastarantaa.
Siellä asuu se kiiski.
Ei välitä lehdistä, lukee netistä uustisotsikot.
Laiskojen luomien ali näkee kaiken.
Kommentit