Hiljainen tyyntynyt ehtoo tummuvan elokuun illan,
kaltion yli kuutamo kurottaa hopeisen sillan
ilman ympäristöministerin lupaa.
Selvinpäin huutaa kuikka
ja kurjet kuittaavat jossakin aavalla.
Sitä on kaira.
Tarkka korva erottaa nuotion rätinän.
Nokka siivilöi tervaksen tuoksun,
yksilöi käristyvän makkaran, kahvin ja hikisen raadon.
Nuokkuva silmä sekoittaa leijuvan savun,
jängältä lipuvan autereen ja kaltion huurun puuroksi.
Yksinäinen joutilas leyhähdys kiertelee wanhoja puita,
osuu haapaan, värisyttää hetken lehtiä, poistuu
ja ehtyvä valo tekee yölle tilaa.
Hämäräinen kuun katve.
Peikkometsässä haamuoksasta häilyy mörkönä luppo,
aaveena toisesta taipuva haituva vaipuu maahan.
Kuin jouhi hevosen hännästä lainattu,
tai kelon kylkeen liimattu karjun harjas,
kuin harlikkamiehellä leuassa haiventuppo,
tahi hippisen kukkainen hius.
Kaikki yhtä ja samaa luppoa.
Ja maassa vaalea rahiseva jäkälämatto
on aamulla kasteessa vaiti.
Kommentit