Selkään tuulen puuskan astun lailla kuivan uivan lastun,
enkä pelkää lainkaan minkä kyydin alle sainkaan.
Lennän läpi tihkusateen - yltä päätä kastun,
riemuissani hihkun hyvää tuulta.
Kunnes vihdoin tyydyn, vilusta jo hyydyn,
märissäni ryydyn, sanan nuivan pisaroille sanon,
heti perään anon; elkää enää vettä mulle suoko.
Lakkaamatta satamasta lakkaa sade, siitä kiitän,
häilyy pilven häivä, paistaa kaunis päivä,
ja sinne tänne liidän yli kurun.
Kaiken maisen surun kiitäissäni kampeen lampeen,
siis yhä kepenen, kun heitän siihen viimeisenkin hepenen,
ja ujon häpeen peitän irtonaiseen iltalehteen.
Niinpä pian tuntureiden yllä kiidän kohta taivaanpiiriin,
vältän vaivoin, niukoin tiukoin liikkein,
törmäämästä vastaan takaperin liihottavaan tuuliviiriin.
Kun alas silmään,
täyteläinen rinne punaisena puolukoista kypsyy.
Katson aavaa uinuvaista maata,
ymmärrän sen valmistuvan syksyyn.
Leijun päälle kallaan ja toista rintaa alas,
on siellä palas mi' takas maahan viettää.
Haju savun johtaa kohtaan jossa hohtaa
lämpö hulluu liitelijää ohtaan.
Mut' vire kumman tumma on kaiken nähdyn summa
ja hämärä kun ylle ehtii,
syöksyn suojaan koivunlehtiin.
Kommentit