Palsan päällä saarekkeella nuokkuu wanha susikuoma.
Luojan luoma.
Kuono sammaltyynyn huomas'. Pisaroi.
Siinä ryytyy, siihen tyytyy.
Lojuessa turkkiin tarttuu ihkaa pihkaa - vaivihkaa.
Syke vitkaan tyyntyy,
nääntyy vihdoin lihanhimon piina,
vääntyy aatos alakuloon, kaatuu ylle paatos,
kun onni huonoon tolaan kääntyy;
nyt kelpais' wiina - miettii
ja pohtii päässään saalisviettii.
Ripeksii, vaan ei vielä kasta.
Myrsky mielen hiljallensa laantuu, kiihko taantuu,
haihtuu, apeaksi vaihtuu. Nyt jo vihmoo.
Suoli kurnii - wiime jahti susi, kusi tyystin käsiin;
oli isku pläsiin juosta suoraan jonkun roiston nuoraan
kesken loisto keikan.
Siitä veikan löin ja puolet lihoistakin möin,
toisen etukäteen söin.
Tuumii - joutaa pian turkki myyntiin,
en jaksa nousta kohta lohta edes vedes' pyyntiin.
Kastuu siinä ensin tassu, sitten vasta kyltyy massu.
Uusii vielä jahdin, rinta tuntee yhä mahdin,
kertaa mieleen sykkeen tahdin kesken kiivaan lahdin.
Oikein sylki heruu kieleen.
Vain silloin tällöin katse jänkään sihtaa,
haravoi ja aprikoi, mut' näkemäänsä pihtaa. Sataa.
Kai pian kahta sataa.
Kommentit