Hiljainen vastaranta
koivuinen äyräs vihertää äänettä,
liikkumatta on vehreä ahde.
Kiiskikin on kai kesälomalla.
Ei sentään - on vesirajassa joku musta kiiltävä kivellä.
Wanha vesirotta siinä ilta-atrialla,
alkusalaatiksi meheviä lumpeen juuria rouskuttaa.
Irtisyödyt lehdet kelluvat töyrän viertä myötäleeseen
vihreänä lauttana. Siisti epeli.
Kuriton käsien läimäys: Mies yli laidan. Taikka nainen.
Kaiku kertaa sen kahteen kertaan,
pitkin tyventä joen pintaa - ääniä vertaa,
samaan hintaan.
Muutama wapaalla kädellä huitaistu pyörrre hujan hajan,
häränsilmä siellä täällä,
pinta pian tasainen kuin sianrasvalla rasvattu peili.
Taivaan piiri kuvastuu veteen.
Mykkä ääni kiirii raukean kymen yli.
Väännän näkymän mielessäni ylösalaisin:
Rantaheinän taivaaksi, pilvet väärinpäin,
koivikon oikein päin, töyrään ylös,
se kääntyy nöyrään - tai hetkinen!
Miten se nyt menikään?
Ei tästä enää kukaan selvää ota.
Oudon näköinen sekä sangen vähäpätöinen
on kuva vaatimaton ynnä niukka,
kuvakulmakin piukka.
Kommentit