Hiitolaan on loikkinut kiire ja hoppu,
tyyntynyt pahin kiihko ja kiima.
Hyytynyt heinäkuun wiima,
taantunut meno ja meininki, laantunut into.
Ehtynyt tyystin.
Surullista kahvia kuksasta ryystin.
Matka on loppu. Harkittu päätös,
pohjana nahkani parkittu. Kesä ei.
Silti räytynyt olo, ryytynyt mieli.
Vain verkalleen läpättää kieli.
Aamusta vähäiset vermeeni pakkaan,
kasaan sullon,
tyhjään vilskeessä vissyä pullon
ja mukamas jotain muutakin nyhjään.
Mut' lopulta kaiken kyytiin pukkaan
ja rantteelle tutulle nakkaan.
Ahteelle Kaamasen mutkan,
leirini lataan,
ryhdyn eloon samaan rataan
vieritse virtaavan tyynen vuon.
Siitä kalastusretken muutaman,
suurelle järvelle suon,
kun tavoitan itsessä oikean hetken.
Kun kuulen sen kajeena huutavan.
Jäljellä haikeus - luopumisen vaikeus enää,
se tekee eniten tenää.
Elpyy lopulta maalaisjärki ja periksianto,
jäljellä tavaroiden kanto.
Wain hullu käy taistoon kohtaloa vastaan,
yhä luottaen vaistoon ja lykkyyn,
kun suunnitelmat muut jo,
mytistyneet ryppyiseen myttyyn
ja menossa roskapyttyyn.
Kommentit