Pohjoisen tuomat tummat, monimutkaiset,
polveilevat pilvet ajautuvat myötänsä kesän ylle
Noo - tekevät vain työtänsä.
Joskus niiden lomaan avautuu kiihottava rako
mi kutsuvana hohtaa, houkuttelee mielen lentoon,
saattaa ajatukset entoon liihottavaan.
pane silmät hullun lailla siihottamaan.
Kun silmät harillensa saattaa,
polku autereinen sieltä maahan johtaa säteen yllä,
sitä pitkin päiväkävelyllä keijut maahan leijuu.
Usein katse kiintyy sitä kohti missä polku siintyy,
jatkuvasti siirtyy, silmiin utuisena piirtyy.
Sitä mielessänsä pohtii,
kenties siitä keskustella tohtii.
Vaan nyt en tohdi pohtia,
lähden heti astumaan ma sitä kohden,
ensin yli kahden maisen polun,
sitten tapaan naisen joka taittaa puusta haaran,
ottaa lehden, haahden siitä tehden,
sillä purjehdimme yli kalvon, poikki lahden mustan veden,
tumman puuston huomaan.
Lasken tassun metsän sisään,
raotan - itseni näin puran ja avaan uran.
Yhtymään näin saan sen suuntaan pilven loman.
Pääsen heti alkuun, nousen kiven selkään,
ryhdyn laulamaan ja yhdyn pilven polkuun.
Naisen maisen pyydän mukaan.
Kommentit