Heinäkuisen yön valonleikki lyö laudalta kaiken muun.
Taianomainen hehkeys on kuin keveä meikki,
pöllön höyhenen äänetön pyyhkäisy.
Onnesta nyyhkäisy nuorikon siloisilla kasvoilla suloisilla.
Pilven lomaan luulee näkevänsä sirpin aavekuun,
yllä pirtin harmaantuneen katon pilkistävän.
Tontun - taikkka vaikka leijun keijun,
alla varjoin haapapuiden helmain joskus näkee,
ellei ole liikkehellä muuta pikkuväkee samaan aikaan,
jos kävelyllä siihen kesäntaikaan sattuu olemaan,
ja virran ääreen juomaan tulemaan.
Kun riisuu yltään riepukääreen,
kahlaa puolisääreen tyyneen veteen,
kurottavi eteen,
kaapaa kouriin märkää, ikivanhaa taikaa...
...saa kourallisen ajatonta aikaa:
Ruskaisen syksyn kuulauden.
Talven sinen ja hohteen lumen.
Kevään kirkkaan seesteen.
Uuden jo mielessä siittyneen kesäisen kesän.
Se korvaa lähes tyystin unen ja taikaisen yön.
Sen nukkuu perille tunnissa,
jos tekee töyräälle pesän.
Kommentit