Kesäyön varhainen lahea aamu,
pehmeät varjot hakeutuvat toistensa huomaan suojaan.
Täysinäinen yksinäinen kuu valuu lounaalle horisonttiin.
Kultaiset säteet piirtävät viivaston taivaanpiiriin nuoteille,
siirtävät aamua myöten kissankellojen luoteille soimaan.
Harhaileva koiru parhaillaan varhaista huomenta hapuu.
Nostelee kasteessa jalkojaan harvakseen.
Hölmistyneenä jää katsomaan veden peilistä itseään:
Hiisi vieköön, kirsua kiihottava vana on loppu?!
Terheiseen ultramariinipintaan hiipuvat
jäljet viileässä sannassa virran rannassa
Harkitsee, nostaa jalkaa korrelle,
merkitsee paikan, loikkaa nöyränä töyräälle
jolkuttelee tohkeissaan kertomaan isännälleen
että yksi hullu jänes muuttui joko tammukaksi
ja sukelsi jokeen,
tai sitten riekoksi joka lensi veden yli,
muka parempaan jänkään.
Aurinko ei virka ni mitään,
sillä on oma virkansa, jatkaa pilvien virkkaamista
ja odottelee kuni inimiset viitsivät virota ja herätä.
Tavaroitaan kerätä ja aamusta perätä.
Minäkin nousen.
Kommentit