Kesän ensimmäinen aamunkoi,
ensimmäinen retki sielun huomeneen,
ylläni pelkkä kaapu.
Leijun kuin haamu palasta.
Huomaan yökerhosta palaavan keijun,
mutta Keikkiäinen haihtuu ilmaan
viimeisten autereitten häilyessä lompolon päällä
ja on poissa - aavetta säikkyi ja haavetta.
Punakylkirastas imitoi hullua huilumiestä,
soittaa Bouréeta. Se kuullostaa yhä tuoreelta.
Wielä neljän vuosikymmenen jälkeen.
Istahdan jonkun kadottamalle kivelle.
Rastas hullaantuu virtuoosimaiseen suoritukseen,
toinen mokoma viheltää Kwai-joen siltaa omalleen.
Ei järjestyshenkilöitä, ei järjestyshäiriöitä,
niillä taitaa olla joku syyhteys, pohdin,
vilkaista ympärilleni tohdin:
Ei rikkonaista pulloa, -väsähtänyttä rakkauden kuorta,
-unohtuneita pikkuhousuja, -suojasta puhumattakaan.
Ölvi yö, vaikka varoitettiin että nuoriso muka juhlii.
Jatkan matkan jatkamista jatkamalla matkaa.
Utala Nääveli pujahtaa edestäni pusikkoon,
Hittunen pyrähtää puuhun - heh,
on lentää suoraan Sihjan suuhun.
Kahvin tuoksu entää jostakin nokkaan.
Nostan Männinkäisen, Kolsijaisen, Hörviäisen
ja Pönttöhiittisen puhki käytettyyn sienivasuun ja
lähden utakasti tuoksua kohti.
Keikas keikkuu olkapäällä.
Kommentit