Hiipuva nuotion silmä nokisen kodan hämyssä.
Resuisen ukon savuinen naamarustinki
kanottaa ulos aukosta, tuulee kaakosta.
Parran sänki kuin pientareen toukoinen korsi.
Niskat jäykät, räytyvät,
vetiset silmäkulmat, yhtenään täytyvät.
Köyryt hartiat kuin tuominen luokki.
Päästetty ilmoille niistä jo pahimmat höyryt.
Ja ikeenä vuosikymmenten länget
kokemusten rahkeilla kiinni.
Selkä notkolla kuin leipäorsi.
Ohimoilta harottaa harvahkot sänget
tappion merkkinä kasvoissa ryppyinen rappio,
kurujen uurtama kallas.
Ohi on mennyt nuoruus, suoruus ryhdin.
Unikin, joskus harvoin enää,
sikeenä hetkenä retkenä menneeseen
Ryppyinen naama.
Kuin keväinen, syksyllä vältätty kynnöspelto,
hankmoa vailla ja estetiikkaa.
Katselee kun nuori pollea kiirunakukko
johtaa kanalaumaa tievan suuntaan.
Siellä valitsee parhaan, ei koskaan osu harhaan.
Mustilla vanteilla ohimot merkattu,
Siipispankot wankat tukevasti lanteilla.
Takana kisat rankat, hypyt hypitty, puku nypitty.
~:~
Naamalle laitan puuterilunta,
annan sitten sulaa nuotion loimussa.
Ihan hyvää vesivoidetta,
pitää ihon sileenä kun lapsen pylly.
Eikä siinä vielä kaikki, nahka tuoksuu savulle ja kahvi.
Säröisestä peilistä katsoo ikuinen lapsi, harmaa hapsi.
Kommentit