Kevään viimeiset höytyväiset lumihiutaleet
leijailevat kepeänä utupilvenä hunnun lailla
jänkäjärven rantavitikossa.
Näkyä ihailee rusottavassa aamunkoissa pieni koiru
ja yksi harmaa wanha susi.
Hopeinen kimalteleva taikapöly hilisee valon läpi,
kutittaa nenää ja kirsua, kuonon kärkeä, nokkaa.
Saa aikaan sielun tyhjentävän aivastuksen.
Pärskähdyksen toiselta.
Huomenen sarastus hyväilee paljasta,
valoa ahmivaa ahnasta otsaa.
Tyydyttää ja lataa sielun istuinta, kolmatta silmää,
unen ja kuolonnäkijää.
Hiutaleet jatkavat keijujen tanssiaan.
Pienen leyhähdyksen pyörteissö ne tormaavat suinpäin
joka taholle ilman muuta taattua suuntaa kuin
alas, alas, alas.
Törmäilevät toisiinsa - kuin vapaiden ajatusten -
norminen ja sääntöjen kahleista karannut,
suunnaton villikkolauma
mielipuolten maassa.
Kuin keväiselle laitumelle päästetyt vasikat,
ne kirmaavat mieletönnä ympäriinsä olevaista maailmaa,
palaten katsojan mielessä takaisin tolaansa
heti pilven varjon osuessa pyryyn, muuttuen takaisin
tavallisiksi lumihiutaleiksi
Wielä muutama wallaton pölähdys ja ne
laskeutuvat tyyninä avosylin odottaville huurteisille
monimutkaisille tunturikoivun oksille.
Muodostavat haaruihin yhtälön,
hentoisiin suoniin ohuen kristalliketjun
pilven laistuessa kultaisen kurran edestä.
Silmän kostuessa kyynelten vedestä
luonnon näytelmän edessä.
Kommentit