SUSi iNiMiSEKSi JA iNiMiNEN SUDEKSi 5. Luku
943310.jpg

Arkisen harmaa  susi lampsi aamun sumuharsuista
ilmaa sotkien pitkin kellertävää, vähän liikennöityä
hiekkatietä.

Tosiaankin lampsi, ei enää jolkutellut.  Eikä tassustellut.
Ne ajat näyttivät olevan nyt ohi. Sulavaa lipumista saat-
toi harjoittaa  korkeintaan humeetissaan,  jalat köpötti-
vät jo inimisen tahtiin. Se vaikutti sivullisesta huvittava-
valta. Hukasta ei.  Niin alkoi Kohtalon tempaus hiljalleen
vaikuttaa ja mikä ettei,  sillä tuntuu olevan  suurin valta
sekä elukan että inimisen tekemisiin.

Jostakin metsästä pökäsi jänes tielle, pysähtyi,
ihmetteli kyllä kulkijaa, mutta ei älynnyt pölätä,
nökötti, haukotteli, laittoi turpansa takaisin ris-
tiin. Vaan kohtapa jatkoi matkaa kun joku rapis-
teli metsässä. Sehän on sen virka. Kaikota.

Selvisi että helevetin suuri ajokoiran rontti huohotti,
väliin haukkua louskutti, muina töinään jälkitunnelia.

Jänis ponkaisi tien yli vitelikköön  ja ajokoira komusi
siinä samassa tielle  ja hötkyili pitkin jälkikiemuroita.
Katsahti suteen,  ei sekään  pölästynyt,  katseli vaan
että siinä on joku  iniminen tulossa  nelinkontin lystin
pidosta. Vähän räytyneeltä näyttää, ei sen kummem-
paa, nosti aurausviitalla jalkaa ja jatkoi ulisten otuk-
sen perään.

Susi mietiskeli kaikenlaista  lompustellessaan.
Kulki raivattujen peltojen ja laitettujen piho-
jen sivu joita silloin tällöin harvakseltaan pisti
tien sivussa. Kolmasosa, jossei liki puolet näy-
tästi aution sorttisilta.

Mielessä käväisi vielä tuo jänes. Lempo soikoon!
sehän on  enskuun alusta  omakin nahka tähtäi-
missä.  Poronhoitoalueella jo kuukautta aiemmin.
Siis tänään. Siellä laaditaan jo testamenttia.

No ei antanut  sen enempää vaivata,  vihelteli vaan
ja myhäili mielessään, minähän olen saakeli soikoon
rauhoitettu eläin, minkä ne mulle mahtaa.

Jonkun tunnin päästä pysähtyi kaatumaisillaan olevan
maitolaiturirötiskön luo ja katsahti sisään josko siitä
sateensuojaa saisi, ripsimään kun alkoi märkää vettä.

Astui varoen ensimmäiselle rapulle ja kun ei hajonnut
mörskä alta,  nousi sisälle.  Nuuskutteli paikat.  Pyöri
muutaman  kerran vastapäivään.  Kiepahti siitä könäl-
leen, kuono pitkin lankkuja, mutta tien suuntaan.

Tämä oli hyvin  kyseenalainen paikka.  Tässä ei sitä
perinteistä pohjoisen mallia hirvennyt soveltaa niin
susi kuin olikin.
Huolettomilla tanhuvilla  sitä uskalsi laittaa töpse-
lin hännän juureen ja vetästä kunnon  sikiät vaikka
keskellä päivää.

Tällä perällä se  saattaisi kuitenkin merkitä jopa
hengen menoa. Vähintäänkin livakkaa lähtöä ilman
aamupalaa ja omavastuuta.

Alkoi siinä  kyhjöttäissään miettimään, että iniminen se.
joko, suuressa viisaudessaan, tahi sitten ahneudessaan,
on raiskaamisellekkin keksinyt  semmosen merkityksen
että ei  tunnu pahalle sitten,  kun siitä joutuu puhumaan
tai kehumaan, jälkikäteen.
Kavereitten tai tuttujen kesken.

Pikemminkin  käy enämpi  urotyöstä  kuin mistään
hävettävästä  rötöksestä jos  on katepillarilla ja
rattorilla  koskemattomaan,  neitseelliseen met-
sään tiktaattorin  tavoin aukon revittänyt ja pus-
kettanut kivet ja rytöläjät hiiteen, eloon jääneen
metsän syliin.

Revittänyt vuosisatoja  uinuneet kannot ja polttanut
kokkona,  turhanpäiväisenä haittana. Tämmöstä tou-
hua sanotaan sitten raivaamiseksi. Ei raiskaamiseksi.

Susi pohti ja akkiloi  maitopystöjen wanhojen jälkien
päällä leväten että varmaan kuuluu inimisen filosofi-
aan,  että ei sovi kovin paljon  raiskaamisesta puhua,
se jotenkin tuntuu niin vistolta.

Ja jos tuntuu  kovin vistolta,  niin pitää  puhua vähän niin
kuin venäläiset. Tiktaattorin vaativaa  ammattia harjoit-
tanutta Staliniakin sanottiin lempeästi Isä Aurinkoiseksi.
Pääsääntöisesti.  Ainakin niin  kauan kun pään pollukka oli
vielä tallella. Miettii koiraeläintenheimon kuningas.

Raiskaamisellla inimiset tarkoittavat enimmäkseen
väkivaltaista tunkeutumista jonnekin inimisen yksi-
tyisyyteen väkivaltaisesti, toisen pannessa vastaan.

Hukka arvuutteli että miten se metsä panisi vastaan
katepillarille eli timperjakin telaketjuille ja hiijopille.
Ei mitenkään.  Se jos mikä  oli tiktaattorimaista mei-
ninkiä.

Suden päässä asiat raksuttivat eeskahtaalle.
Samanlainen tilannehan  siinäkin on ja korjaa-
matonta vahinkoa  iniminen on tehnyt ahneuk-
sissaan metsälle ja maalle.

Sillä erotuksella, että iniminen ei ole raiskannut
iniminen on raivannut. Siinä hieno ero. Sen turvin
se voi myötäkin niitä  hommia tehdä.  Kun kaataa
puun pois, irrottaa kannosta, se on vaan metsän
hoitoa, ei raiskaamista.

Hukan mieleen palasi Metsävaltion rooli Lapin raiskauksesa.
Sitä susi pähkäili  moneen kertaan.  Olihan se  jäljen nähnyt.
Ei kahta puhetta.  Hoitoa oli annettu sadoille tuhansille heh-
taareille.

Nälkäpalkalla  olivat jätkät  erämaita rymynneet ja
tilinsä maalikylissä juoneet. Sitä sanottiin poliitikko-
jen ja vuoristoneuvosten  puheissa isänmaan raken-
tamiseksi.  Ei pienintäkään  sipipuhetta ryöstöstä ja
raiskauksesta. Ei vihjettäkään tiktaattorin otteista.

Kierteli ja kaavaili, kaavaili ja kierteli, antoi
heiluhäntä ajatuksen hiertää päässään.
Yhytti juonen päästä uudeellen.

Aikanaan  suomalaiset syyttivät  saksalaisia kaikista
Lapissa tehdyissä tihutöistä.  Ja hyvinhän se sopikin,
eiväthän sakemannisten jälkeläiset kaikista suomen-
kielen hienouksista  ja nyansseista  ymmärrä ja älyä.
Eivät vieläkään.

Ovat sopivan kaukanakin.  Niin että kätevä se on wan-
han sotakaverin piikkiin laittaa semmoisetkin tihutyöt
jotka saattaisivat verenpainetta kohottaa nykypäivän
suomalaisissa.  Sitä paitsi ne toimivat oman tiktaatto-
rinsa suosituksesta. Sen minkä toimivat.

Susi muistutti mieleensä,  että kun siellä Lapin perukoilla
liikkuu  ja taivaltaa,  niin jo vain hopulla  humeettiin tolva-
see sellainen oiwallus, että eihän se nyt saatana sakeman-
ninenkaan kerenny muutamassa vuodessa noin anhittoman
jumalatonta tuhoa tehdä.

Pyssyt niillä käissä oli, etupäässä, eikä kirveet ja sahat.
Vähissä on ja  luettavissa ne kannot  jotka saksalaisilta
jäivät törröttämään.

Tulee siinä laiturilla loikoissaan semmoiseen tulokseen,
että kyllä tässä on selvästi omat koirat purreet.
Metsävaltio surutta tyhjensi Lapin metsävarat,  muka
ominaan, vaikkei taida olla vielä tänäkään päivänä esit-
tää ensimmäistäkään kauppakirjaa maista.

Tuo edellä  mainitun saksalaisten syyttelyn nosti
esiin aina kun joku tavallinen iniminen omin silmin
älysi raiskauksen ja metsien ryöstön.

Muistelee,  että vieläpä lohdutteli kysyjiä sillä että
puu kyllä  kasvaa uudestaan.  Jätti vain kertomatta,
että siihen saattaa kulua tuhansia vuosia. Ja se tie-
to näyttää  saavan vahvistusta  yhä vaan enenevissä
määrin.

Kymmenet,  ellei sadat inimissukupolvet  etiäppäin eivät
tule näkemään Lapin metsiä. Eikä susienkaan jälkeläiset.
Se on selvä ja kiistaton asia.

Tällaisia susi taukoa pitäessään pohti
ja kirosi jo inimisten ahneutta. Tässä
vaiheessa, kun ei vielä ollut itse oikein
mitää pahaa kerennyt edes tehdä.
Edes suunnitellakkaan.

Manasi sitäkin että se yhen Ranualta karkuutetun
radiohempukan perässä  ja takia tuli  etelän hapa-
tuksiin sotkeutuneeksi.

Kyllästyi sitten  vatvomiseen.  Leiskautti tielle ja lähti
lompsimaan tietä.  Ensimmäisen tielle  pistävän  vaaran
kulmasta loikaksi syrjään, kamusi vaaran laelle ja antoi
lähiseutujen eläjille aavistuksen kuolemasta.

Silmäili sitten  pohjoisen suuntaan,  muodosti
kokonaisvaltaista kuvaa lähiaikojen tulevasta
geologisesta atmosfääristä.

Loikkasi kiveltä ja  oijusti suoraan  seuravan kirkon-
kylään mustakaapujen katolle hilaamaa ristiä kohden.
walkwolfani.gif

Suden sukuun  ja samalla tietenkin  senkin päähän oli
ajautunut kaukaisten intiaanien viisaus puolen tuhan-
nen vuoden takaa:

Vasta kun viimeinen puu on kaadettu.
Vasta kun viimeinen joki on padottu.
Vasta kun viimeinen kala on pyydetty.

Vasta silloin inimiset tajuavat  ettei rahaa voi syödä.
Noin oli muuan Cree-intiaani leirinuotiollaan taannoin
loilottanut.

Joku  serkunserkunserkunserkunserkku  oli juosta
hölökytellyt aikoinaan koko Sipirian poikki
aina Alas-
kaan ja Canadaan saakka. Oli palattuaan
tuonut tuol-
laisen tiedon susiheimolle tiedoksi.


No ja! Tietenkin oli siellä morsiimia jahtaamassa.
Siinä jutskassa sudet ovat kyllä tyystin inimisen
kaltaisia, yhtä pöhköjä.
Paikallinen namu ei kelpaa,  ei sitten millään, vie-
rasta pitää saada. Maksomitämakso.

Susi elää ja Rudolfkin elää yhä.
Jos Ukko ylijumala suo, jatkoa
seuraa tällä osastolla.
294946.jpg   
Warhemmat osat löytyvät tuosta OIKEALTA! >>>>