SUSi iNiMiSEKSi JA iNiMiNEN SUDEKSi 6. Luku
984076.jpg

Syötyään roiman annoksen  kesäytymään alkanutta
hirven lihaa, suorastaan vatsansa pinkeäksi, Rudolf
katseli lepopaikkaa lähistöltä. Samalla se ihmetteli
mielessään,  että mikä piru se pani hänet mahalauk-
kunsa  ahminaan  niin täyteen,  että aivan  mahotto-
man veteläksi ja vetämättömäksi ropan vetää.

No kyllä tulisi Rudolf vielä  käsittämään miksi näin
tehdään, jahka Kohtalo kokeiluaan jatkaa. Susilla-
han on kautta aikain ollut ikimuistoinen tapa ahmia
eineksiä  lahtipaikkalla itsensä  niin täyteen,  että
maha suorastaan viistää pitkin maata.

Täysi maha se  tekee hukasta niin vermin otuksen,
että se ei kyllä viitsi hätistää edes raatokärpästä
nokan varresta. Puhumattakaan että sille juohtuisi
isommin mitään murha-aikeita tahi tappaamisen in-
noituksia.

Susilaumassa yleensä ja yleisesti edustettiin sitä kantaa
pääsääntöisesti,  että jos inimisetkin saataisiin syötettyä
niin yltäkylläisen raukeaksi ettei hupsummillekkaan juoh-
tuisi päähän aloittaa  tappamisen  meininkiä,  niin hyvähän
sitä olisi näillä  tanhuvilla rauhallista  rinnakkaiseloa viet-
tää ja aikaansa  kaikenlaiseen jonniinjoutavaan  kuluttaa.
Mutta eipä vaan ole iniminen sudelta koskaan neuvoa
elämiseen tullut kyselemään.
walkwolfani.gif

Rudolf huomasi harjulta pistävän pusikkoisen nokan.
Siitäpä ei vielä ollut viima kaikkia lehtiä vienyt men-
nessään,  joten hyvin sopi lepopaikaksi kun vielä tuu-
len kaataman puun tyvireuhus muodosti sopivan kat-
veen.

Korjaantumaan päin olevan vaistonsa opastamana Rudolf
siis osasi  jo asettua kovin  susimaisesti levolle.  Katvee-
seen, mutta samalla muita hieman korkeammalle. Takana
oli vietto josta saisi hyvän startin jos käpälämäkeen olisi
siitä ennätettävä.

Laskosti takin reuhkansa siihen makuukseksi,  pujotteli
kengän romut jalasta wanhasta muistista, mutta asetti
ne kiiruusti  takaisin jalkoihinsa  jonkun oudon  tunteen
pakottamana.  Huomasi kivimurikan pystyssä sammalien
seassa. Nousi ylös ja ajatteli että vettä heittää, mutta
oli samassa turvallaan maassa.
Ei muistanut että aina kun nykyisin alkaa vedenheittoon
joutuukin yhdelle koivelle tässä uudessa asemassa.
Toinen jalka nousee jo susien tapaan.

No kuitenkin  kun oli saanut  asiansa hoidettua,
köllisti siihen  takkinsa päälle,  nuolaisi huuliaan
ja huokaisi.  Päässä vilisti kaikenlaisia ajatuksia
pitkin ja poikin. Palasipa vielä baaritiski asiatkin
mieleen. Krapulasta ei ollut enää tietoakaan, oli
uhalla ihana ja synnitön olo.

Erityisesti ukkoa hymyilytti yksi KELA-juttu. Muuan
olviveikko oli jostakin kohtalon oikusta saanut sievoi-
sen lotto-voiton. Niitä olikin juhlittu viikkotolkulla ja
niin reippaasti, että kuppilanomistajakin oli vaihtanut
mersunsa uudempaan versioon.

Kun sitten taas arki oli  koittamassa näille liemiin mielty-
neille onnenkantamoisille,  niin tämä onnenpekka oli kuril-
laan piipahtanut KELAn toimistossa tiedustelemassa asi-
oiden virallista tolaa.

Selitti virkailijalle  että hauskanpidon  lomassa jääneet
kaikki liput  ja laput vissiinki täyttämäti.  Kysäisi sitten
virkailijalta, voisiko tästä syyttää onnea, tästä tämmöi-
sestä  onnettomuudesta ja vahingosta?  Että voiko onni
vaikuttaa siihen  että jäisi  korvaukset saamatta?

"Ei voi tietysti mikään onni vaikuttaa. Meillä pelataan
pykälien mukaan.  Jos teillä on  onnen kanssa  epäsel-
vyyttä, menkää sosiaalihuoltoon!"

Tähän oli kaveri tokaissut  muina miehinä että,
en usko, eikä se usko muuten sossukkaan. Lai-
tappa tuo sama paperille,  niin vien sen mukani
huollon sakille.

Virkailija oli raapustanut paperille että onni ei missään
tapauksessa ole este,  eikä vaikuta etuuden saamiseen.
Niin sanoo pykälät.  Loppuun oli paukauttanut leiman ja
rutaissut nimikirjaimet kaiken hulvatun varalta.

Miekkonen menikin virkailijan kirjoittama vakuutus
kourassa seuraavalle luukulle  ja ilmoitti että lotto-
voiton takia tuli vähän ryypättyä,  niin että jäi etui-
suuslaput ja -liput tyystin täyttämäti.

Kun virkailija aikoi suoriutua poikkiteloin asettumaan,
niin ukuli näytti toisen virkailijan antamaa todistusta
jossa sanottiin ettei onni voi olla esteenä.

Ja niinpä vaan oli työnmarkkinointituet alkaneet
kilisemään taas pankkiautomaattiin  ja siitä kup-
pilan isännän kassakoneeseen.

Tähän  onnelliseen tapahtumaan  Rudolf nukahti  ja kun
iltapäivän ollessa jo pitkällä,  virkosi,  se ensimmäisenä
venytteli eläinten tapaan.  Etutassut maahan  ja perää
pitkälle taivasta kohden.  Sitten punnerrusasentoon ja
hartian ylös,  vatsa alas  suorin jaloin.  Lievästi karkasi
kaasua ilmakehään,  siltä ei välty jos pelkää liharuokaa
mahaansa pakkaa. Mutta vaaratonta oli, ei siitä vielä il-
masto muuttumaan alkanut. Ei lämpimämmäksi eikä kyl-
memmäksi.

Siitä kapsahti pystyyn ja haisteli ilmaa, kuunteli, käänteli
silmämuniaan, väänteli päätään.  Mietti että millekkä sitä
oikein alkaisi,  jatkaisiko lampsimista täällä metsiä pitkin,
vai ujuttaisiko tienposkeen ja inimisten ilimolle.  Yrittäisi
vaikka välillä autokyytiä.

Kapusi siirtolohkareen päälle ja alkoi kuuntelemaan.
Lännen puolesta kuului tuttua kohinaa. Siellä menisi
tie. Ja kyytejä.

Ruodolf tarkasteli maisemaa ja huomasi sen levolliseksi.
Loikkasi kiveltä ja alkoi edetä varjojen ja kasvillisuuden
huomassa tien suuntaan. Tunnin päästä oli jo pikavuoron
pysäkillä, peukaloa nostamassa. Viitisen sataa kiireisintä
paahtoi pysähtymättä, sitten pysähtyi eräs vanhahko ja
ystävällinen rouvashenkilö, kai sosiaalityötekijä, kun otti
säälistä kyytiinsä. Kurotti takapenkiltä jätesäkin ja käs-
ki asettua siihen ja vasta sitten penkille.

Eipä paljon kysellyt,  nimen ja minnekkä matkalla.
Ja oliko vaarallinen,  hällä on  pistooli  penkin alla.
Kun sai tietää,  että kysessä oli  ihan vaan tavalli-
nen iniminen joka oli pikkuhiljaa muuttumassa eh-
käpä sudeksi, tieto piisasi. Nainen kaivoi pistoolin
ja naksautti varmistimen päälle ja painoi kaasua..

Ajelivat äänettä Mikkeliä kohti.  Otavan seutuvilla rouva
sanoi jäävänsä kaupunkiin asioitaan hoitamaan,  mutta et-
tä veisi otuksen  ohitustien  Juvanpuolipäähän.  Siitä olisi
hyvä jatkaa matkaa.  Jos sattuisi tienposkessa vielä ole-
maan kun hän  pääsee herroista eroon,  niin ottaa autoon
ja antaa kyydin Siilinjärvelle saakka.

Rudolf jäi levitykselle ja rouva kaarsi takasin Mikkelin
suuntaan. Tovin aikaa pähkäili siinä tilaansa ja tolaansa.
Lähti sitten astumaan tienposkea Juvan suuntaan, peu-
kaloa väliin nostellen,  väliin vain tiukkaan jalkaa toisen
eteen asetellen. Hämärää kohden.  Asetteli eletyn elä-
mänsä palikoita ehdampaan järjestyksen. Saattoi muu-
taman vistomman nakata tiensyrjäänkin.

Jossain Mikkelin pohjoispuolella, muuatta pientä harmaata
kylää illanhämyssä lähestyessään, kohtasi konttaamalla ko-
tiinsa suunnistavan harmahtavan ukulin. Se kohotti raskas-
ta päätään  Rudolfin hokatessaan,  sen verta  oli vielä älliä
tallessa.
"Hehö! Mikäääääs otuuuuuus seeeee sie olet?"

Rudolf joka oli Kohtalon muuntautumispilailussa jo täysillä
mukana arveli että tätä parantumattomalta juopolta näyt-
tävää ja tuoksahtavaakin, kelpaisi ehkä hiukan jutskata.

Arveli että kerran hän alkaa sutta muistuttaa jo liki,
niin miksipä  hänkin ei sitten,  kun kerran  Kohtalokin
siihen antautuu, pelleilisi tilkkasen.

Siispä vastasi  vastaantulijalle  olevansa  henkiolento
ja ihan  sillä töin vain  että onnettomille  inimisille toi-
vomuksia heittää noin, tuosta vaan lonkalta. Ihan mui-
na töinään.
- Eeeeelä ppeeeerkelen kuijjuuuni puijjoooo, nä ssaatana
   mikkää henki ole. Joku kummitukse ruato. Taijat ite piä
   piru olla? Ettet vuan suatana ou polliitikon ketkula?
- Eipä kun ihan oikeesti henki olen. Mulla on sulle kolme
   toivomusta, että annahan kielen laulaa.
- Jaaaa-a, ettäkö kolome toivomusta? Kolomeko se sano?

Korjaa hattuaan, asettelee solmiota ja ojentaa tukkaansa...
- No ihan ensinnä toevon että ikuna ei ennee wiina lopu
   miun elläissän. Onnistuuko muka? H-häh?
-  Niin - juu! Ja sitten? Seuraava?
-  Kuuleha henki, tämä puuha se on semmosta täöspäevästä
   hommoo,  ettei tässä paljon ehi akkojen perrään kuikuilla,
   etennii niihen perässä juosta ravata. Jotta jospa hoetelet
   mulle loppuiäks akkaseurroo.!
- No mikä ettei? Wielä olisi yksi jäljellä!

Anhiton juoppo  raapii korvallistaan,  jo päällepäin
käy että humeetti pörrää täysillä. Tulosta ei vaan
tunnu tulevan.
- Niin ,  se yksi vielä,  minulla tässä vähän hoppua pukkaa!
- No saakutti! Onpahan waikeva keksivä. Ei tässä muu nyt
   aata. Minä otan sitten vielä yhden semmosen leekopake-
   tin josta saa rakennettua ikiliikkujan sekä ihan vain var-
   muuden vuoksi vielä yhen pikkukossun!

Rudolf lupaa toimittaa tavarat kotiin,  mikäli ukuli
milloin selviää sinne saakka. Nosta kättä silmäkul-
maan ja lähtee lompsimaan pitkin tietä.

Ukko huutaa perään:
"Kuule henkiotus! Saisitko jo ehken seitsemään
mennessä touhuttua? Ainahi sen pikkukossun?"

Rudof asettaa tassut torveksi suulleen:
"Saattaa mennä tunnilla yli,  en tiijä  onko seuraavalla
huoltoasemalla niitä ikiliikujia, kaikea muutahan sieltä
kyllä taitaa jo nykyään löytyä!"

Viheltelee kulkiessaan Kahta kisälliä. Kun huomaa
viitan  sojottavan  Pakinsydänmaahan,  astuu  sille
tielle ja haihtuu hiljalleen näkymättömiin.

Rudolf elää ja susikin elää yhä.
Jos Ukko ylijumala suo, jatkoa
seuraa tällä osastolla.
294946.jpg  
Warhemmat osat löytyvät tuosta OIKEALTA! >>>>