Jokainen aamu. Sama rataa. Vuodesta toiseen.
Tolkkua syytä ei tiedetä tyhmyyteen moiseen.
Herää, nouse ja oitis juokse,
tuon luokse, tänne syökse, tuolle nyökse.
hyppää, loiki, ulotu, nahkalta kulotu, sisältä korvennu.
Maitorahkalta naama jo näyttää
oireet taudinkuvan täyttää.
Ei waan lakkaa. Ei kerrassaan älyä, ei nosta hälyä.
Ei mitään järkeä, on niin omasta mielestään tärkeä.
Mattoa hakkaa, passaa akkaa,
jottei antamasta lakkaa ja kamojaan pakkaa.
Loikata täytyy, moikata, joikata,
leikata, veikata, keikata, meikata.
nostaa koppua, polttaa roppua,
Ei tule loppua aina on hoppua.
Jäniksen selässä ja joskus naisenkin.
Sitten, vuosien jälkeen,
eräs sumuinen, kostean usvainen aamu.
Keskellä harmaan sumuinen haamu,
yllään maastoinen kaapu.
Verkalleen liikkuu, risujen yli kiikkuu,
harkiten astuu, hiukkasen kastuu.
Kulkeissaan akkiloi Huovisen lastuu,
miehestä parhaasta arkisen harmaasta.
Tiessään on taannoinen rauhaton pauha,
tilalla anhiton rauha, ukolla ilmekkin mellevän lauha.
Osaa tyytyä, ei ala hyytyä,
vaikka jää aamulla petille loikomaan, koipiaan oikomaan,
nauttimaan olostaan, lämpimästä kolostaan.
Hymyssä suin hän kotoonsa kulkee,
välillä silmänsä sulkee ja aatos julkee ilmoille karkaa,
laittaa hän pataan jo jänisparkaa.
Koiraansa mulkkaa - aatoksen paistista sille tulkkaa.
Nyt jänis on vuorostaan ukolla selässä,
reppuun pakattu, eineeksi varattu.
Lisäksi läskiä, voita, vettä ja suolaa.
Siinä se alkaa jo huulikin kuolaa.
Tolkkua syytä ei tiedetä tyhmyyteen moiseen.
Herää, nouse ja oitis juokse,
tuon luokse, tänne syökse, tuolle nyökse.
hyppää, loiki, ulotu, nahkalta kulotu, sisältä korvennu.
Maitorahkalta naama jo näyttää
oireet taudinkuvan täyttää.
Ei waan lakkaa. Ei kerrassaan älyä, ei nosta hälyä.
Ei mitään järkeä, on niin omasta mielestään tärkeä.
Mattoa hakkaa, passaa akkaa,
jottei antamasta lakkaa ja kamojaan pakkaa.
Loikata täytyy, moikata, joikata,
leikata, veikata, keikata, meikata.
nostaa koppua, polttaa roppua,
Ei tule loppua aina on hoppua.
Jäniksen selässä ja joskus naisenkin.
Sitten, vuosien jälkeen,
eräs sumuinen, kostean usvainen aamu.
Keskellä harmaan sumuinen haamu,
yllään maastoinen kaapu.
Verkalleen liikkuu, risujen yli kiikkuu,
harkiten astuu, hiukkasen kastuu.
Kulkeissaan akkiloi Huovisen lastuu,
miehestä parhaasta arkisen harmaasta.
Tiessään on taannoinen rauhaton pauha,
tilalla anhiton rauha, ukolla ilmekkin mellevän lauha.
Osaa tyytyä, ei ala hyytyä,
vaikka jää aamulla petille loikomaan, koipiaan oikomaan,
nauttimaan olostaan, lämpimästä kolostaan.
Hymyssä suin hän kotoonsa kulkee,
välillä silmänsä sulkee ja aatos julkee ilmoille karkaa,
laittaa hän pataan jo jänisparkaa.
Koiraansa mulkkaa - aatoksen paistista sille tulkkaa.
Nyt jänis on vuorostaan ukolla selässä,
reppuun pakattu, eineeksi varattu.
Lisäksi läskiä, voita, vettä ja suolaa.
Siinä se alkaa jo huulikin kuolaa.
..................
.............. 
Kommentit