Vyötin eilen varteni vyöllä
ja työllä uuvutin itseni uneen.
Illalla vatsani tulilla ähkyyn syötin,
haalin päälleni kuluneen ryötin,
paikatun vanhan viltin, jonkun muinaisen piltin.
Helmaan laavun asetun ja rantaan unen saavun,
korjaan vielä tulen.
Oottelen saapuvan yli sinisen illan,
häilyvän venhon,
joka maahan tenhon minut kantaa,
antaa kera unihiekan tehdä kiekan Höyhensaaren yli.
Sillan uneen hopeisen kylvää pitkin santaa.
Rastasparvi pyrähtää hämärän metsän huomaan,
tuomaan viestin ehtyneen kesän.
Suomaan muiston erään luonnonpuiston jokisuiston.
Ovat jättäneet ne aikaa sitten pesän.
Pari piipahtaa juomaan vuomaan,
lähes kuivaan joen uomaan.
Sitten armahtaa unohduksen syli.
Äänet puissa lakkaa, vaipuu, yö ylle taipuu.
Lähden öiseen juoksuun savun tuoksuun.
Aamuyöllä syksyn äksyisen tuulen luulen nousevan,
yltyvän, sateen tuovan,
kun liepeen helman hoksaan hakkaavan kelon oksaan.
Kuulen erään rastaan panevan muuttoa vastaan.
Ei löydä se lastaan omasta laumastaan.
Lasken kuuteen, astun uuteen koiranuneen.
Pian kantaa iloinen räksätys, sitten säksätys
ja herätys - syksyinen aamu on metsässä nyt.
Yö kulunut puhki on ja riimit.
Teen päivällä uudet, ainakin kuudet.
Noustava - pian voitolla yö taas päivästä on.
Kommentit