Räiskyy tuli eläväinen nuotiossa kurun,
syntyy tunne herkkä tuossa tuokiossa,
häipyy hetki ihmissurun.
Kahvin tuoksu nokkaan leijuu,
keijuu savu sadun muistuttaa,
se mielen syviin aatoksiin - verkkaan suistuttaa.
Tervaan tuoksu aistii hivelee ja syvään pitkin sieluu sivelee.
On tuli jäänne ihmiselon alun;
mi' aina tuijottaissa kirjoo silmiin pitkän, pitkän polun.
Se tavoittaapi joka solun,
mielen mutkain syvimmänkin kolun.
Se kaikki muistot, ain' lapsuusaikaa myöten,
solmuin sitoo samaan muistoinköyteen.
Kun yhden solmun avaa,
se aina wanhan tulimuiston mieleen tuo.
Ja wäkiwahva on se vuo, mi' rintaan palaa,
uskoo menneen ajan onnellisempiin, ihanampiin hetkiin valaa.
Kun aatos jälleen tähän hetkeen taantuu
ja matka menneisyyteen vähitellen laantuu,
sortuu vihdoin sielun nykyisyyteen tuomaan.
Huomaa kuinka nokipannun mustakylki
niin houkuttaa, jo suuhun nousee sylki,
et' santsikuksallisen väkeen juo
ja vielä kerran samat silmät kiinni suo.
Muistoon ihanaan ja entiseen on yhä kaipuu,
sinne mieli vielä kerran wäkisinkin taipuu.
Kommentit